Hevoset ovat olleet elämäni tärkein asia olematta ammatti siitä lähtien kun 10-vuotiaana nousin selkään. Sitä ennen tutustuin hevosen kuvitteelliseen tuoksuun ja tunnelmaan kirjojen kautta, ja se tuntui heti omalta maisemalta. Luulen, että olen entisissä elämissä ollut tekemisissä vihreiden nummien, sumun, tihkusateen ja hevosten kanssa. Ne ovat sielun maisemia, jotka tulevat hyvin syvältä, paikkoja ja välähdyksiä, jotka ovat tuttuja kuin koti, joissa en ole kuitenkaan koskaan ollut. Tämän elämän aikana.
Minulla on ollut elämässäni 10-vuotiaasta saakka hevosystäviä. Ja tarkoitan nyt hevosia, en ihmisiä. Heistä jokaisesta luopuminen on ollut todella vaikeaa, kun vain kaksi niistä on ollut omaa. Toisen oman kanssa vasta aloittelemme yhteistä matkaamme, suhteemme tuntuu edelleen tuoreelta, vaikka tunnemme toisemme jo hyvin kolmen vuoden jälkeen. Luulen kuitenkin, että tammani tulee opettamaan minulle jotain vielä syvempää, tai kenties jotain unohtunutta. Jotain, joka ei ole sidoksissa lajiin, vaan elämään. Jotain, josta olen koko ajan tietoinen ollut aina, mutta jota en ole elänyt todeksi pitkään aikaan.
