Ravurista ratsuksi: Kaula avoinna

Ratsastin tässä yksi päivä tammallani ja vaikka valmistaudumme talvi(horrokseen)kauteen, niin silti tuli niin hyvä mieli toisen motivaatiosta. Siitä kun yli kolmen vuotta sitten aloitimme versus tähän päivään, täytyy muistaa aina välillä olla oikein kunnolla kiitollinen. Ensinnäkin, tammani osaa kaiken minun ansiosta (minusta huolimatta) ja on ylpeä omista taidoistaan. Erityisesti jälkimmäisestä tulen onnelliseksi, sillä on ilo ratsastaa hevosella, jolla on motivaatio ja into kohdillaan. 

Ratsastin asioita läpi, joita olemme viime aikoina paljon harjoitelleet: avotaivutukset, sulku- ja vastataivutukset, pohkeenväistö ja sulkuväistö. Takaosankäännöstä, etuosankäännöstä, ympyrällä takaosan väistämistä ja etuosan väistämistä. Kaikki nämä tammani erottaa toisistaan ja vaihtaa liikettä "lennossa". Eniten tammani kuitenkin odotti, josko tänään olisin sillä tuulella (eli pohja hyvä), että antaisin sen treenata sen lempitreeniä laukkaa. Vaikka täpinöissään olikin, aikuistumisen tunnistaa siitä, että tammani malttoi odottaa merkkiä ja "hyökkäyksen" sijasta nostaa laukan aikuismaisesti ja tyylikkäästi. Oikein mukava ratsastus siis! Mutta mistä kaikki alkoi ja millaista reittiä tähän on tultu? Siitä kirjoitan tätä blogia ja nyt ollaan blogissa vielä ensimmäisen vuoden kohdalla ja alkutekijöissä, ainakin joiltain osin.

Edellisessä postauksessa avasin ravityöskentelyäni, kuinka kokoan ja venytän, ja miksi siinä järjestyksessä. Siihen päälle tulee tietenkin osuus itse "oppimis/työskentelyvaiheesta", eli se kohta, kun opetan hevoselle jotain uutta, tai treenaamme sitä. Koen tarpeelliseksi vielä jatkaa hieman tuota ravityöskentelyn ja hevosen muodon avaamista.

En suinkaan ole ehdoton, että hevonen ei saa mennä "kuolaimen taakse" koskaan, mutta siinä on vissi ero kuitenkin tuntumissa (ja välillä saatan pitkiä aikoja ratsastaa vastoin omia arvojani päin peetä ja ihmetellä missä mättää, kunnes taas hoksaan...). Joskus hevonen saattaa näyttää, että on pyöreänä eteen, mutta jännittääkin kaulaansa niin, että tuntuman kuminauhamaisuus puuttuu. Toisaalta hevonen saattaa olla hyvin kootun oloinen, mutta kaula on lukossa ja liike katki. (Tai mennä sellaisessa perusmuodossa sama homma.) Näistä (molemmista) olen itse tosi tarkka, sillä ratsastamisesta ei pidemmän päälle tule yhtään mitään, jos jompi kumpi tilanne on päällä. Itse koen, että kun hevosen ja ratsastajan välillä on "kevyt tuntuma", siinä on myös hieman painetta. Koko hevosessa siis. Ratsastajana huolehdit, että "säilöt" sen paineen hevosen ja itsesi välille kevyellä tuntumalla ja tällöin myös pystyt säätelemään kaulan asentoa, hevosen vauhtia, askelta, kaikkea. Jos hevonen laittaa itsensä (tai ratsastaja) liian "pakettiin", niin silloin yksi olennainen asia tapahtuu, nimittäin avonainen kaulan ja pään liittymä ei toimi. Sama tapahtuu helposti myös ratsastettaessa "eteen-alas". Hoen usein tammalleni ratsastaessa, "hei, kaula auki, kaula auki!!". Saattaa kuulostaa hullulta, mutta se on hyvin olennainen asia. Liike katkeaa, tuntuma katoaa (hevonen roikkuu tai pakenee tyhjäksi) ja usein mikä pahinta; tulee pohkeelle raskaaksi ja kuuroksi silloin kun pään ja kaulan liittymä menee tukkoon. En tiedä voisiko rollkur olla päinvastainen tunne? Mutta siinä on vastakohta sille mitä tarkoitan kaula auki.

Ymmärsitkö? En todellakaan tiedä osasinko selittää ymmärrettävästi. :)

Yleensä yhteen ratsastuskertaan kuuluu  siis erilaisia muotoja hevosella, kuten viime postauksessa kerroinkin. Mutta lisäksi, vaikka koko ajan pyrin siihen että tuntuma toimii oikein aina alkuverkkakäynnistä loppuraviin saakka (usein toiveajattelua, sillä itse täydyn tammani kanssa löytää tuntuma aina joka päivä uudestaan. Joskus siihen menee puoli kierrosta, joskus puoli tuntia, riippuu paljon tammani kiireistä katsella maisemia "ja muita juttuja") niin yhden ratsastuskerran aikana on myös ns. "peräänantoa" ja the peräänantoa. Kutsun nyt tätä "täydellistä tuntumaa ja muotoa" nyt peräänannoksi. Vaikka näennäisesti hevonen koko ratsastuksen ajan liikkuu jossain muodossa (pitkässä, lyhyemmässä, kootumassa jne.) niin koko ratsastuksen ydin on usein se, että haen sitä the peräänantoa. Se on se hetki, kun ollaan hevosen kanssa aivan samalla taajuudella. Se hetki, kun hevonen on niin kuulolla kuin mahdollista, mutta myös erittäin haavoittuvainen - täysi luottamus ratsastajaan. Se tunne on huikea, ja se on myös hevoselle raskasta eikä sitä harjoiteta pitkiä aikoja kerralla. Hyvin vahva ja kokenut hevonen tietenkin pystyy siihen, mutta pikkuhiljaa. Tällaista peräänantoa itse olen lähtenyt treenaamaan kootun käynnin kautta ja koottua käyntiä olen harjoitellut alusta saakka. Hyvin suuri osa (uskallan veikata) ei kiinnitä käyntiin ja sen laatuun mitään huomiota, varsinkaan "ex-ravurilla". Olenko väärässä? Itse verkkaan käynnissä usein ensimmäisen 20 min. ennen kuin otan raviin. Jos otan raviin liian aikaisin, eikä hevonen ole kunnolla lämmin, tammani suorastaan protestoi: käpertyy kirjaimellisesti itseensä ja irvailee ratsastajalle. Hän on hidas syttymään (mutta sytyttyään nopea).

Kuvassa kootun käynnin harjoittelua vuoden ratsutuksen kohdalla. Hevosen tulee olla ihan rento, mutta eteenpäin pyrkivä. Pieni painekaan ei ole pahitteeksi, hevosen tarkoitus ei  kuitenkaan ole rynnätä kättä vasten eikä ratsastaja saa vetää käyntiä kasaan. Kuvassa näkyy se mitä haen; pään ja kaulan liittymä on avoin.

 

Kuvassa ravissa eteen-alas työskentelyä, edelleen kaula auki. Kokoamisen vastapainoksi tietenkin venyttävää treeniä. Kokoamisen avulla saadaan kuitenkin paljon hyötyä tasapainon kehittämiseen, mutta myös ravin laadun parantamiseen. Kun käynnissä kokoaminen tuli tammalleni tutuksi ja se alkoi hahmottamaan omaa kroppaansa ja pitkiä jalkojaan aivan uudella tavalla, siirryin ravin työstämiseen. Sen avulla saan parhaina ja onnistuneina päivinä (kun olemme siinä the peräänannossa) kasvatettua tammani raviin niin ilmaa, tahtia, voimaa ja liitovaihetta (mutta ei vauhtia). Sittemmin olen päässyt treenaamaan sitä laukassa ja tällä hetkellä tammani on hiffannut, että äiskä siellä selässä tulee hyvin, hyvin tyytyväiseksi, kun hän kokoaa laukka-askeltaan. Mutta nämä ovatkin sitten jo taas ihan uusia tarinoita nää. 

Niitä odotellessa, hyvää treeniä!

Tämän kerran vinkki: huolehdi, että kaulan ja pään liittymä pysyy avoinna, ei lukossa, tukossa, suljettuna.

Ravurista ratsuksi: Selkä pyöreäksi

Tänään aion pureutua yhteen lempiaiheeseeni, eli hevosen muotoon. Olen jo hieman avannut ajatustani hevosen muodosta aikaisemmin, mutta nyt jatkan aiheesta lisää. Muoto, joka ei rajoitu siis mihinkään kaulan tai pään nyökkyyn, vaan koko hevosen kropan läpi liikkuvaan muotoon. Jos ravihevoset käsittääkseni saa liikkua aikalailla "selättä", niin ratsuhevosen päinvastoin täytyy vetää vatsaa sisään ja nostaa selkää mahdollisimman pyöreäksi. Ja tämä siksi, jotta ne selkälihakset vahvistuisivat, ratsastajaa kannatellaan lihaksilla eikä rangalla, lihaksien avulla myöhemmin kootaan ja venytään. 

 

Kuvademoina käytän kuvia vuodelta 2015, jolloin tammani oli kantanut satulaa (ja minua) selässään tasan vuoden. Vuoden aikana ei töitä oltu tehty millään tavalla superintensiivisesti, vaan kuten olen aiemmin kertonut, hyvin verkkaisesti ja paljon "lomakausia" pitäen vaikka pieteetillä uusia asioita opettaen. Tässä vaiheessa olemme työskennelleet käynnissä ja ravissa, laukkatreenit maneesissa ratsain ovat olleet lähinnä kokeiluluontoisia silloin tällöin tähtien asentojen ollessa kohdillaan.

Hevosia on eri mallisia, rodusta riippumatta. Olen itse aikalailla alusta saakka unohtanut, että tammani on lämminverinen ravihevonen ja sillä tavalla jotenkin "erilainen" ratsukoulutettava tai ratsu tai ylipäätään hevonen. Olen kouluttanut tammani kuin minkä tahansa hevosen kouluttaisin, eli vain hevosen mukaan ja sitä kuunnellen. Välillä muistuttanut itseäni, että ai niin, tammani kuuluisi (muka) olla juoksia. 

Tammani kroppa on aavistuksen pitkänmallinen, se on korkea, mutta siro. Kuitenkin leveämpi kuin moni puoliverinen (se siitä silakkateoriasta) ja ratsulihasten kehittyessä tuntuu välillä hyvin skrodelta. (en puhu heinämahasta) Nykyisin mietin usein, että hittoako piti näin iso hevonen toivoa. Varsinkin kun tammani "näkee jotain" tunnen itseni vierellä hyvin, hyvin pieneksi. 

Kun olen lähtenyt työstämään ravia, olen ottanut tämän pitkän mallin ja sitä kautta lievän halukkuuden etupainoisuuteen huomioon heti alussa. Kuten olen jo ehkä miljoona kertaa sanonut, en pitänyt kiirettä tammani "muodon" (siis sen nyökyn) kanssa. Halusin, että tamman oppisi hyvän tuntuman ensin ja ehdottomasti kantamaan itse itsensä heti alusta saakka. Jos olisin ohjannut heti ensimmäisistä kerroista saakka tammani pään alas ja hyvin todennäköisesti myös sellaiseen "tyhjään, kuolainta pakenevaan ns. tuntumaan", olisin alkanut ratsastaa tammaani heti etupainoisena. Tyhjä, etupainoinen, tahditon ja tasapainoton.. ei kuulosta houkuttelevalta. Hyvin usein kuitenkin näen tällaisia lämminveriravuriratsuja vielä monen vuoden ratsuttamisen jälkeen (toki muun rotuisiakin). Hevosta ei siis ole alun alkaenkaan koulutettu kantamaan itseään, vaan tyydytty johonkin muuhun.

 

Kun tammani tasapaino ja tahti ovat kehittyneet ravitreenien ja muiden koordinaatiota kehittävien tehtävien myötä, alkaa se asettumaan luonnollisesti oikeaan muotoon sekä kropastaan, että kuolaimelle. Oman tammani kanssa aloitan aina niin päin, että alussa (pitkien käyntityöskentelyjen jälkeen, verkkaan siis käynnissä) aloitan ravin hyvin koottuna ja ryhdikkäänä. Haen hyvää eteenpäinpyrkimystä ja tavoitteena olisi, että onnistuneen käyntityöskentelyn ansiosta hevonen on jo heti kättelyssä hyvin pohkeen edessä itseään kantaen myös seuraavissa askellajeissa, tässä tapauksessa ravissa. Pidän sitä ryhdikkyyttä ja eteenpäinpyrkimystä paljon tärkeämpänä asiana kuin kaulan asentoa. Tai oikeastaan: olen siitä todella tarkka. Pidän siis tammani ryhdin alussa hyvin säntillisesti luotiviivalla. Jos tammani aikoo kipata itseään luotiviivan alle, tiedän, että minulla ei ole aitoa tuntumaa ja liian vähän jalkaa. (ei niin, että käyttäisin jalkaa paljon, se tunne vain tulee, kun hevonen "ei kuuntele" pohjeapua terävästi) Tai näin tulee käymään, jos sallin luotiviivan taakse pakenemisen liian heppoisin perustein ja silloin rohkaisen tammaani nostamaan ryhdin reippaasti luotiviivan yläpuolelle.

Nyt tulee kuitenkin tarkka huomio: hevonen ei saa olla (tyhjänä) kuolaimen yläpuolella, vaan tuntumalla. Hevosen tulee olla menossa eteenpäin, mutta ei juosta alta. Pää saa olla "katse eteenpäin", mutta se ei tarkoita samaa kuin alakaula edessä ja "katse yläkautta silmiin". Hevosella tulee olla pyöreä ylälinja koko ajan, se on se mitä tässä koko hommassa haen. Ei siis pää ylhäällä ja selkä alhaalla.

Yläkuvassa tammani eteenpäinpyrkimys on hyvä, liike on eteenpäin ja turpa johtaa, ylälinja on kuitenkin edelleen pyöreä koko kropasta. Tällaisessa ravissa ns. working trottia soisi näkevän enemmänkin. Aina, jos tulee hankaluuksia; tunnen tammani etupainoiseksi; jää pohkeen taakse tai hidas pohkeelle; tuntuu ettei liike virtaa hevosessa mihinkään, palaan tähän. Nostan hevosen kuolaintuntuman tälle korkeudelle ja annan sen liikkua. Usein se hevosen liike torpataan pyytämällä se pää nyökkyyn ja katselemaan kentänpohjaa. Usein jos ongelmana on tunne että hevonen on "pohkeen takana" virheellisesti aletaan ratsastamaan hevosta eteen. Ratkaisu on mielestäni päinvastainen ja ryhti ylös.

No niin, kuten yläkuvissa näkee, ohjani on hyvin lyhyt. Käden liike on minulla kuitenkin hyvin eteenpäin ja tuntumani on kevyt ja joustava. Hevonen on valmis taipumaan kumpaakin suuntaan helposti ilman tahdin rikkoa jne. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ratsastan koko treenin näin. Ei, muotoa tulee vaihdella ja hevosen tulee saada myös venyttää. Mutta etupainoisuuden välttämiseksi järjestykseni on tämä. Jos hevoseni olisi hyvin topakasti kokoava ja vaikeammin venyvä kropaltaan, tekisin eteen-alas treenin ensin ja sitten kokoaisin. Tammallani teen taas toisin päin, eli kun se kantaa itsensä, liike virtaa hyvin, se kykenee venyttää koko kroppaa kaikilla neljällä jalalla liikkuen, eikä muutu etupainoiseksi kottikärryksi. Kun teen venyttämisen loppuverryttelyksi, liike ei katkea tai tyssää. Jos tekisin sen tammallani alkuverkaksi, liikettä ei ikinä edes syntyisi.

Yläkuvassa annan ohjaa ja sitä mukaa tuntuman säilyttäen tammani työntää turpaa eteen. Ylälinja säilyy edelleen pyöreänä, mutta venyy. Kokoamisaste pitenee ja koko hevonen pitenee. Ryhtitammasta tuleekin mäyräkoira. Tärkeää on pitää huolta, että askel pysyy rentona, tahti säilyy ja edelleen, hevonen kantaa itsensä. Pidän siitä huoli, etten pyydä muotoa liian "pyöreäksi", vaan kannustan työntämään turpaa eteen. Askel pitenee ja isonee, säilytä siis oma tasapaino äläkä häiritse hevosen tasapainoa tässä herkässä tilanteessa. Tässä venyttelytreenissä ei välttämättä tarvitse edes mennä lujaa (toki päästä liikettä irti, jos hevosesi haluaa), kunhan liike virtaa, rullaa, siinä on svungia. Tunne, että hevonen edelleen on sen kuuluisan pohkeen edessä, on tärkeää. Siinä vaiheessa, kun hevonen lösähtää tyhjäksi kuolamella liian rullalle kaulastaan (turpa kohti ryntäitä), myös liike katkeaa ja hevonen jää pohkeen taakse, siitä tulee raskas. Siinä vaiheessa on peli menetty. Koita siis lopettaa ennen kuin niin käy tai ainakin itse koen, että sellainen "eteenalas" on hyödytöntä.

Yläkuvassa menemme hiljaista tempoa jo, tammani silti kurkottaa kohti kuolainta, ylälinja on edelleen pyöreä. Vielä ihan muutama askel ja päästän tammani venyttämään vielä kunnolla eteen ja alas käynnissä, job well done.

Tässä kohtaa saa jo olla mallia kottikärry, tammani saa venyttää pitkälle alas. Jos kävelee turpa maassa, olen oikein tyytyväinen. Vaikka hevosen muoto on yhden treenin aikana muuttunut, on hevonen työskennellyt kaikissa muodoissaan tuntumalla. Itse koen, että olimme oikein hyvässä peruskunnossa vuoden ratsutuksen jälkeen ja tammani vaste uuteen tapaan liikkua oli oikein hyvä. Sittemmin mitä pidemmälle olemme koulutuksessa päässeet, niin myös timantin kulmat ovat hioutuneet, eikä ratsastaja pääse yhtään helpommalla. Mitä enemmän tammani oppii, sitä parempaa ratsastusta se vaatii minulta. Hauskaa, eikö.

Tällaista tällä kertaa, toivottavasti tekstistä oli jotain iloa! 

Palaillaan taas.