Tänään aion pureutua yhteen lempiaiheeseeni, eli hevosen muotoon. Olen jo hieman avannut ajatustani hevosen muodosta aikaisemmin, mutta nyt jatkan aiheesta lisää. Muoto, joka ei rajoitu siis mihinkään kaulan tai pään nyökkyyn, vaan koko hevosen kropan läpi liikkuvaan muotoon. Jos ravihevoset käsittääkseni saa liikkua aikalailla "selättä", niin ratsuhevosen päinvastoin täytyy vetää vatsaa sisään ja nostaa selkää mahdollisimman pyöreäksi. Ja tämä siksi, jotta ne selkälihakset vahvistuisivat, ratsastajaa kannatellaan lihaksilla eikä rangalla, lihaksien avulla myöhemmin kootaan ja venytään.
Kuvademoina käytän kuvia vuodelta 2015, jolloin tammani oli kantanut satulaa (ja minua) selässään tasan vuoden. Vuoden aikana ei töitä oltu tehty millään tavalla superintensiivisesti, vaan kuten olen aiemmin kertonut, hyvin verkkaisesti ja paljon "lomakausia" pitäen vaikka pieteetillä uusia asioita opettaen. Tässä vaiheessa olemme työskennelleet käynnissä ja ravissa, laukkatreenit maneesissa ratsain ovat olleet lähinnä kokeiluluontoisia silloin tällöin tähtien asentojen ollessa kohdillaan.
Hevosia on eri mallisia, rodusta riippumatta. Olen itse aikalailla alusta saakka unohtanut, että tammani on lämminverinen ravihevonen ja sillä tavalla jotenkin "erilainen" ratsukoulutettava tai ratsu tai ylipäätään hevonen. Olen kouluttanut tammani kuin minkä tahansa hevosen kouluttaisin, eli vain hevosen mukaan ja sitä kuunnellen. Välillä muistuttanut itseäni, että ai niin, tammani kuuluisi (muka) olla juoksia.
Tammani kroppa on aavistuksen pitkänmallinen, se on korkea, mutta siro. Kuitenkin leveämpi kuin moni puoliverinen (se siitä silakkateoriasta) ja ratsulihasten kehittyessä tuntuu välillä hyvin skrodelta. (en puhu heinämahasta) Nykyisin mietin usein, että hittoako piti näin iso hevonen toivoa. Varsinkin kun tammani "näkee jotain" tunnen itseni vierellä hyvin, hyvin pieneksi.
Kun olen lähtenyt työstämään ravia, olen ottanut tämän pitkän mallin ja sitä kautta lievän halukkuuden etupainoisuuteen huomioon heti alussa. Kuten olen jo ehkä miljoona kertaa sanonut, en pitänyt kiirettä tammani "muodon" (siis sen nyökyn) kanssa. Halusin, että tamman oppisi hyvän tuntuman ensin ja ehdottomasti kantamaan itse itsensä heti alusta saakka. Jos olisin ohjannut heti ensimmäisistä kerroista saakka tammani pään alas ja hyvin todennäköisesti myös sellaiseen "tyhjään, kuolainta pakenevaan ns. tuntumaan", olisin alkanut ratsastaa tammaani heti etupainoisena. Tyhjä, etupainoinen, tahditon ja tasapainoton.. ei kuulosta houkuttelevalta. Hyvin usein kuitenkin näen tällaisia lämminveriravuriratsuja vielä monen vuoden ratsuttamisen jälkeen (toki muun rotuisiakin). Hevosta ei siis ole alun alkaenkaan koulutettu kantamaan itseään, vaan tyydytty johonkin muuhun.
Kun tammani tasapaino ja tahti ovat kehittyneet ravitreenien ja muiden koordinaatiota kehittävien tehtävien myötä, alkaa se asettumaan luonnollisesti oikeaan muotoon sekä kropastaan, että kuolaimelle. Oman tammani kanssa aloitan aina niin päin, että alussa (pitkien käyntityöskentelyjen jälkeen, verkkaan siis käynnissä) aloitan ravin hyvin koottuna ja ryhdikkäänä. Haen hyvää eteenpäinpyrkimystä ja tavoitteena olisi, että onnistuneen käyntityöskentelyn ansiosta hevonen on jo heti kättelyssä hyvin pohkeen edessä itseään kantaen myös seuraavissa askellajeissa, tässä tapauksessa ravissa. Pidän sitä ryhdikkyyttä ja eteenpäinpyrkimystä paljon tärkeämpänä asiana kuin kaulan asentoa. Tai oikeastaan: olen siitä todella tarkka. Pidän siis tammani ryhdin alussa hyvin säntillisesti luotiviivalla. Jos tammani aikoo kipata itseään luotiviivan alle, tiedän, että minulla ei ole aitoa tuntumaa ja liian vähän jalkaa. (ei niin, että käyttäisin jalkaa paljon, se tunne vain tulee, kun hevonen "ei kuuntele" pohjeapua terävästi) Tai näin tulee käymään, jos sallin luotiviivan taakse pakenemisen liian heppoisin perustein ja silloin rohkaisen tammaani nostamaan ryhdin reippaasti luotiviivan yläpuolelle.
Nyt tulee kuitenkin tarkka huomio: hevonen ei saa olla (tyhjänä) kuolaimen yläpuolella, vaan tuntumalla. Hevosen tulee olla menossa eteenpäin, mutta ei juosta alta. Pää saa olla "katse eteenpäin", mutta se ei tarkoita samaa kuin alakaula edessä ja "katse yläkautta silmiin". Hevosella tulee olla pyöreä ylälinja koko ajan, se on se mitä tässä koko hommassa haen. Ei siis pää ylhäällä ja selkä alhaalla.
Yläkuvassa tammani eteenpäinpyrkimys on hyvä, liike on eteenpäin ja turpa johtaa, ylälinja on kuitenkin edelleen pyöreä koko kropasta. Tällaisessa ravissa ns. working trottia soisi näkevän enemmänkin. Aina, jos tulee hankaluuksia; tunnen tammani etupainoiseksi; jää pohkeen taakse tai hidas pohkeelle; tuntuu ettei liike virtaa hevosessa mihinkään, palaan tähän. Nostan hevosen kuolaintuntuman tälle korkeudelle ja annan sen liikkua. Usein se hevosen liike torpataan pyytämällä se pää nyökkyyn ja katselemaan kentänpohjaa. Usein jos ongelmana on tunne että hevonen on "pohkeen takana" virheellisesti aletaan ratsastamaan hevosta eteen. Ratkaisu on mielestäni päinvastainen ja ryhti ylös.
No niin, kuten yläkuvissa näkee, ohjani on hyvin lyhyt. Käden liike on minulla kuitenkin hyvin eteenpäin ja tuntumani on kevyt ja joustava. Hevonen on valmis taipumaan kumpaakin suuntaan helposti ilman tahdin rikkoa jne. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ratsastan koko treenin näin. Ei, muotoa tulee vaihdella ja hevosen tulee saada myös venyttää. Mutta etupainoisuuden välttämiseksi järjestykseni on tämä. Jos hevoseni olisi hyvin topakasti kokoava ja vaikeammin venyvä kropaltaan, tekisin eteen-alas treenin ensin ja sitten kokoaisin. Tammallani teen taas toisin päin, eli kun se kantaa itsensä, liike virtaa hyvin, se kykenee venyttää koko kroppaa kaikilla neljällä jalalla liikkuen, eikä muutu etupainoiseksi kottikärryksi. Kun teen venyttämisen loppuverryttelyksi, liike ei katkea tai tyssää. Jos tekisin sen tammallani alkuverkaksi, liikettä ei ikinä edes syntyisi.
Yläkuvassa annan ohjaa ja sitä mukaa tuntuman säilyttäen tammani työntää turpaa eteen. Ylälinja säilyy edelleen pyöreänä, mutta venyy. Kokoamisaste pitenee ja koko hevonen pitenee. Ryhtitammasta tuleekin mäyräkoira. Tärkeää on pitää huolta, että askel pysyy rentona, tahti säilyy ja edelleen, hevonen kantaa itsensä. Pidän siitä huoli, etten pyydä muotoa liian "pyöreäksi", vaan kannustan työntämään turpaa eteen. Askel pitenee ja isonee, säilytä siis oma tasapaino äläkä häiritse hevosen tasapainoa tässä herkässä tilanteessa. Tässä venyttelytreenissä ei välttämättä tarvitse edes mennä lujaa (toki päästä liikettä irti, jos hevosesi haluaa), kunhan liike virtaa, rullaa, siinä on svungia. Tunne, että hevonen edelleen on sen kuuluisan pohkeen edessä, on tärkeää. Siinä vaiheessa, kun hevonen lösähtää tyhjäksi kuolamella liian rullalle kaulastaan (turpa kohti ryntäitä), myös liike katkeaa ja hevonen jää pohkeen taakse, siitä tulee raskas. Siinä vaiheessa on peli menetty. Koita siis lopettaa ennen kuin niin käy tai ainakin itse koen, että sellainen "eteenalas" on hyödytöntä.
Yläkuvassa menemme hiljaista tempoa jo, tammani silti kurkottaa kohti kuolainta, ylälinja on edelleen pyöreä. Vielä ihan muutama askel ja päästän tammani venyttämään vielä kunnolla eteen ja alas käynnissä, job well done.
Tässä kohtaa saa jo olla mallia kottikärry, tammani saa venyttää pitkälle alas. Jos kävelee turpa maassa, olen oikein tyytyväinen. Vaikka hevosen muoto on yhden treenin aikana muuttunut, on hevonen työskennellyt kaikissa muodoissaan tuntumalla. Itse koen, että olimme oikein hyvässä peruskunnossa vuoden ratsutuksen jälkeen ja tammani vaste uuteen tapaan liikkua oli oikein hyvä. Sittemmin mitä pidemmälle olemme koulutuksessa päässeet, niin myös timantin kulmat ovat hioutuneet, eikä ratsastaja pääse yhtään helpommalla. Mitä enemmän tammani oppii, sitä parempaa ratsastusta se vaatii minulta. Hauskaa, eikö.
Tällaista tällä kertaa, toivottavasti tekstistä oli jotain iloa!
Palaillaan taas.
