Ravurista ratsuksi: Lämminverinen ei tarvii loimia

Lähden siitä ajatuksesta, että jokainen on vastuussa oman eläimensä hyvinvoinnista ja sen tuntemisesta. On olemassa tutkimuksia ja niitä kyseenalaistavia tutkimuksia, joista voi ja kannattaa ottaa suuntaviivat tekemiseen varsinkin, jos omaa kokemusta ei ole. Sen jälkeen kannattaa opiskella ahkerasti oma hevonen.

Itse hain tammani kotiin toukokuun helteessä ja tyrkkäsin laitumelle. Nuori lämminverinen hevonen pärjää ja karaistuu kesän laitumella, talvella pihatossa tulee karaistumaan ja pärjäämään vielä lisää. Tämä oli suunnitelma sen kummemmin suunnittelematta. Lämminverisethän ovat niin kuin suomenhevoset ja shettikset ja muut ponit: kasvattavat valtavan talvikarvan ja nauttivat olostaan ulkona mieluiten säässä kuin säässä. Mitä hurjempi sää, sen hauskempaa, sanovat. Jos nyt joskus joku vuoreton sadetakki pahimmilla myrskysateilla, mutta ettei vaan tule kuuma.

No, oma tammani paleli kesäkuun kesäsateessa laitumellaan umpijäässä ja horkassa, 40 asteen kuumeessa. Totesin, että nuori lämminverinen ei ehkä olekaan tehty teräksestä, varsinkaan kuin mikrobikanta on muuttunut ja elämänmuutoksen aiheuttama (ei mitenkään hälyttävän oireileva) stressi vaikuttaneet mahdollisesti vastustuskykyyn. Tammani ei silloin ollut minulle tietenkään läpikotaisin tuttu ja onnittelin itseäni, että kuukauden yhteiselon jälkeen meinaan tappaa tammani kesäsateeseen. Tästä alkoi hevoseni (loimittamisen) opiskelu. Meni lopulta pari kokonaista vuotta, että annoin periksi omalle intuitiolle ja hyvästit yleiselle mielipiteille, yleisille tutkimuksille ja loimivastaiselle asenteelle.

Suomessa on suurimmaksi osaksi niin rankat kelit, että paljon pelätty ja parjattu yliloimittaminen on pienempi riski Suomessa kuin vaikka Ausseissa tai jo keski-Euroopassa, uskaltaisin väittää. Kun vielä 20 vuotta sitten oli rikos pitää hevosta huonolla säällä (suurin osa suomen säistä) ulkona ilman asianmukaista loimitusta liian pitkään, saati yön yli !!! (tosin loimet eivät olleet silloin kovin teknisiä) ja varsinkaan lämmintä tallia johon päästä kuivumaan joka yö, niin nyt on jotenkin ylpeyden aihe jos hevonen valitsee seisoskelun (heinäpaalin äärellä tai muuten vaan) kaatosateessa tai lumipyryssä ladossa (ns. pihatto) seisomisen sijaan. Hevosethan siinä vain nauttivat olostaan peppu tuulta päin. Koska ovat sukua villihevosille ja toteuttavat siinä villiä luontoaan.

No. Niinkuin alkuun sanoin, jokainen tuntee hevosensa. Vaikka yllättävän moni palstoilla kysyy muilta, että "pitäisikö mun laittaa mun hevoselle loimi päälle vai ei kun se tuolla sateessa seisoo? Ei kyllä vielä tärise!" Hmmmn.

Oma tammani ei omasta mielestään taida olla sukua villihevosille vaan prinsessoille. Okei, edellinen lause oli vain viihteellistä - ei inhimillistämistä vaan - ihmistämistä, mutta totuus on se, että tammani saa päättää: Mitä enemmän päällä, sen parempi. Mitä lämpimämpi, sen mukavampaa. Noin yksinkertaisuudessaan. Opettele siis tuntemaan hevosesi, jokainen on yksilö.

Tammani asuu tällä hetkellä ulkotallissa, joten se on jatkuvasti ulkona. Eli hengittää 24/7 lähes ulkoilmatasoista ilmaa. Tammani on siis viileässä, jopa kylmässä, koko ajan, mutta lämpimänä. Keuhkot tykkää, mutta myös lihakset tykkää. Tammaani ei tarvitse (toistaiseksi) klipata, vaikka treenit olisivatkin täysipainoiset vuoden ympäri, siitä pitää huolta tarpeeksi lämmin loimitus: talvikarva pysyy maltillisena. Näin ollen superpaksuksi kasvanut karva ei tukahduta ja läkähdytä hevostani liikutuksessa ja jos hiki tulee, hyvällä ja tehokkaalla (edelleen loimia on oltava tarpeeksi päällä) kuivatuksella hikinen hevonen kuivuu alle tunnissa käytännössä ulkona.

Tammani on sään armoilla 365, mutta aina suojattuna. Sillä on jatkuvasti heinää saatavilla, mutta sen ei tarvitse kuitenkaan syödä itselleen heinämahaa - eli syödä pysyäkseen lämpimänä. Tammani ei tarvitse käyttää talvella energiaa lämpimänä pysymiseen sateella, tuulessa, myrskytuulessa, lumisateella tai pakkasella eikä jännittää lihaksiaan seistessään paikoillaan säästöliekillä tuulta vastaan taistellen. Loimet tekevät sen tammani puolesta: pitävät lihakset lämpimänä ja kuivana, ja tammani voi keskittyä tarhassa kaikkeen muuhun, kuten vaikka vaelteluun, nukkumiseen, metsäelokuviin, syömiseen, hengailuun.

Yritän nyt vähän tässä ehkä sanoa, että ei loimitus ole mikään paha asia tai mörkö. Se on vain tehtävä oikein ja siinä on oltava johdonmukainen. Vuoreton tai muuten ohut sadeloimi nollaräntäkelillä, joka saattaa päästää vielä läpi tosiaan painaa sen talvikarvan littaan ja auttamisen sijasta hevosella on painava, märkä ja jääkylmä kangas isojen lihasten päällä. If you see the point. Myöskään epäsopivat tai huonosti päälle laitetut loimet ei suojaa. Jos tammallani on edestä liian kapeaa, se liikkuu kuin nuorallakävelijä, jos liikkuu ollenkaan. (muutaman kerran on ollut säikähdys)

Sitten on hevosia, joita loimet häiritsee ja kutittaa. Ja sitten on hevosia, joilla on kylmä loimen alla, koska loimi on liian ohut eikä lämmitä vaan estää ohutta karvaakin toimimasta, joten what's the point. Omalla tammallani tunnen selkään heti, onko loimitus ollut hyvä vai ei ja käytän myös alkulämmittelyssä pitkään loimea selän päällä. Verryttelyaika lyhenee huomattavasti ja myös mukavoituu, jos lihakset ovat lämmitetty. Vrt. tanssijaan, joka venyttelee tanssiosuuksien välissä. Villahousuissa lihakset vertyy nopeammin, kuin ilman villahousuja. Kylmä lihas on jäykkä ja sen väkisin verryttäminen liian nopeasti/huolimattomasti aiheuttaa ongelmia ja vaurioita.

Näin meillä, ja näin minun ajatuksia aiheesta. Suosittelen kuitenkin, että loimia kannattaa käyttää, jos siltä yhtään tuntuu. On olemassa monta tapaa olla ilman loimia, antaa sen kasvattaa paksu karva ja nauttia elämästä nakkena niin kuin luonto tarkoitti. Mutta huonolla kelillä 24/7 seisottaminen ei ole sitä. Eikä säännöllisesti jumppaavalle hevoselle kovin mukavaa. Luota intuitioon, älä tuntemattomien ihmisten ohjeisiin, jotka eivät ole hevostasi edes nähneet.

Myös lämminveriset tarvitsevat loimia. Loimet voivat olla joskus jopa hyväksi. Oma tammani saattaisi pysyä hengissä (mikäli ei sairastuisi) ilman loimia hyvällä totutuksella tai jopa shokkihoidolla talvenkin yli ilman rihman kiertämää, mutta tammani elämässä siitä ei ole kyse; hengissä pysymisestä. Se ei ole villihevonen, jonka täytyy sinnitellä karuissa oloissa. Tammani on aika mukavuudenhaluinen ja aika kesy, jolla on ihmisen ja olosuhteiden rajoittama tila liikkua. Sen sijaan, että sanon tammalleni "pärjäile ja koita pysyä hengissä" kysyn "onko sulla mukavaa." Kesyhevosen etuoikeus.

Ravurista ratsuksi: Fashion

Hei let's talk about muoti.

Muoti on ihana asia! Itse haaveilen kaikesta ihanasta, vaikka varustesäilytyspaikat, kodin kaapit, auto ja kellarit pursuavatkin hevostarvikkeita. Silti, vaikka olen ostanut vähän. Olen nimittäin kasvanut hevoselämään ja -alaan 80-luvulla ja 90-luvulla. Pääsääntöisesti Suomessa ei hevosvarustemarkkinoita ollut, vaan muoti ostettiin Messarista, myöhemmin Areenalta kerran vuodessa.

80-luvulla valikoimaa ei ollut niin paljon: Stubbenin tai Kiefferin satulat olivat pop, väreinä varusteissa (lähinnä huovissa ja riimuissa) kirkkaan punainen tai kirkkaan sininen. Satulanmuotoisia satulahuopia oli tarjolla enemmän kuin neliöhuopia ja neliöhuovan koristeena oli blingin sijaan maksimissaan vain toisella puolella olevat kaksi tai kolme vauhtiraitaa, nekin olivat ehkä turhaa brassailua. Satulassa oli punosnaruvyö ja siihen tehtiin itse suojapehmusteita käsityöntunnilla, mielellään teddykankaasta. Suitsista pidettiin hyvää huolta, sillä ne olivat hyvin pitkälle ainoat. Tai no, kilpailevilla ratsukoilla kisasuitset erikseen, luxusta.

Pinteleinä väreissä oli valinnanvaraa, punainen tai sininen. Ne olivat lievästi joustavaa puuvillaa ja niiden päässä oli kaksi narua, joilla pintelit solmittiin jalkoihin kiinni. Pintelinpatjoina käytettiin vanhoja toppatakkeja neliöksi leikeltynä, tai sitten mentiin ilman pintelinpatjoja. Ratsastaja käytti MaNun hyvässä lykyssä kokonahkapaikkaisia ratsastushousuja, tai sitten mentiin vaan polvipaikoilla. Väreinä beige (jäänne 70-luvulta), musta, harmaa tai tummansininen. Kuljetussuojia ei ollut, ja jos oli, ne olivat nahkaiset. Sen sijaan käytettiin isoja patjoja ja pinteleitä kuljetuksissa. Kypärät olivat hienoja. Edistyneessä mallissa oli kolmipistekiinnitys ja muovinen leukasuojus. Oma ensimmäinen kypäräni oli kaunis, musta ja samettinen, jossa oli vain yksi nepparilla kiinnitettävä remmi leuan alta, ilman leukasuojusta. Pudotessa 80-90 -luvuilla oli aina jännää seurata oliko ratsastaja vai kypärä aikaisemmin maan kamaralla ja kuinka kaukana toisistaan.

90-luvulla tuli lama, mutta myös turvakypärät pakollisiksi estekilpailuissa. Edelleen arkena ratsastettiin vanhoilla "kypäräpäähineillä", joissa kiinnitysremmit taiteiltiin kypärän ympärille - kypärä siis laitettiin päähän, mutta sitä ei kiinnitetty. (lue uudestaan kohta "pudotessa 80-90 -luvuilla..") Satuloissa edelleen Stubben piti puoliaan ja Stubbenin satula-auto oli tuttu näky myös kansallisissa kisoissa. Muodikkuudessa ja valikoimassa 90-luvulla päästiin aivan iso harppaus eteenpäin. Tylsien perusnahkaisten suitsien ja turparemmien tilalle tuli niittikoristellut turparemmit sekä messinkiheloilla koristellut suitset. Ensimmäiset timantein koristellut otsapannat aiheuttivat paheksuntaa ja kadehdintaa, salaista ihastusta ja huokailuja. Mitä vielä, markkinoille rytisi lampaan villa. Ja siis villapinteli, joita käytettiin kuljetuksen sijaan nyt myös ratsastuksessa ja ne sai tarralla kiinni. Esteillä piti olla lampaanvillavuoratut nahkasuojat. Ja ne värit. Vihdoin jotain järkevää: 90-luvulla kuuluit joko viinpunaisiin tai sammaleenvihreisiin. Enkkuviltit tulivat. Ja Hansbon kuivatusloimi. Niiden välilläkin oli vähän joko tai. Tiesitkö muuten, että sadeloimet tulivat 90-luvulla? Ja että niiden materiaali oli vanhanaikaista sadetakkikangasta? Kaulakappaleet olivat aika uusi juttu. 80-luvun peruskangasohjat vaihtuivat joko punottuihin nahkaohjiin tai napakoihin kumiohjiin. Satulahuovissa satulamalli meni pois muodista ja neliömallista tuli suositumpi. Jos materiaali oli vielä samettia, niin hyvä niin.

Ratsastushousuissa 90-luvulla värit oli se juttu, vakosametti se materiaali. (unohdetaan kouluratsastajien pussihousut) Mitä rohkeamman värin löysit, sen parempi. Väreinä saattoi olla ruosteenruskeasta lohenpunaiseen, turkoosinvihreästä keltaiseen. Itse ostin keltaiset kokonahkapaikkaiset bökät Saksan reissulla ja voin sanoa, että olisin voinut valita kyllä jonkun toisen värin.. Sammaleen vihreä ja viininpunainen olivat turvallisia värejä, tummansininen aika out/boring. Ja puhutaanko hieman siitä, kun kokochapsit olivat muotia! Ei puhuta tämän enempää. Sitten tuli minichapist. Molemmissa oli hapsut.

Korvahuput tulivat! Niitä kutsuttiin flyveiliksi. Niissä oli pitkä naru, jolla varmistettiin, että huppu pysyy paikoillaan kierittämällä naru leukahihnan ympärille. Niistä oli myös hapsut. Jos loimissa 80-luvlla materiaalina käytettiin juuttikangasta ja villaa, niin 90-luvulla markkinoille tuli vihdoin toppaloimet ja kuivatukseen keksittiin fleece.

Muodin juhlaa koko 90-luku, eikö vain! Ainoa vaan, että oli lama. Lama opetti käytännölliseksi. Mitään ei heitetty pois ja siviikäytöstä poistetut vaatteet siirtyivät tallivaatteiksi. 90-luvun muodista huolimatta tallitytöt eivät ole olleet kovin tyylikkäitä kierrätetyissä toppavaatteissaan ja -kengissään. Toki, sitten tuli öljykangastakki, tikkitakki ja lopulta KyraK. Luojan kiitos.

Että mitäpä muodista. Jollain tavalla tuntuu, että 90-luvusta ei olla menty paljoa eteenpäin, päinvastoin se on tullut hyvin pitkälle viime vuosina takaisin muotiin. Itselläni on edelleen muodissa kierrätys ja vanhasta kiinni pitäminen. Uutta markkinoilla on kuitenkin hevosten loimet, jotka on onneksi aivan toista luokkaa kuin 20-30 vuotta sitten sekä lämmössä, että sateenkestävyydessä ja toki satulatkin ovat kehittyneet. Moni asia on kuitenkin mennyt myös huonompaa. Vaikka valikoima on ylirunsas, laatu tuntuu olevan vaikka suitsissa aivan jotain muuta suuressa osassa tarjontaa. Itselläni on vielä paljon juttuja jäljellä ihan 80-luvulta saakka. Käytetyimmät suitseni on 80-luvulta, joita käytän edelleen päivittäin. Voisinkin seuraavalla kerralla käärästä puuvillapintelit jalkaan ja sitoa ne naruilla kiinni vanhojen ja uusien aikojen kunniaksi. Punaiset totta kai.

Miten tämä muoti liittyy lämminverisiin hevosiin? No siten, että kuulemma oikean muodin avulla saat hevosestasi paremman hinnan ratsumarkkinoilla.

Tai sitten voit toki kouluttaa hevosesi hyvin ja käyttää vaikka vintagea.