Ravurista ratsuksi: Laatua tekemiseen

Unohdan hyvin helposti, että muiden korvassa lämminverinen ravihevonen (jos se mainitaan) lokeroittaa sekä minut, että hevoseni johonkin lokeroon. Olen itse kouluttanut tammani niin, että hyvin vähän olen ajatellut sen rotua tai epäillyt sen kapasiteettia rodun takia. Ei ole tarvinut, tammani ei ole antanut siihen koskaan aihetta. Mitä olen koulutuksessa ottanut huomioon, niin rakenneominaisuudet, kuten pitkät jalat, heikohkonlainen ristiselkä (jos siitä ei pidä huolta) ja huumorilla terästetty reaktiivisuus luonteen temperamenttina. Olen käyttänyt hyväkseni sitä, että hevoseni oli käsitelty ja ajokouluettu minulle tullessaan, nuori ja omaa erittäin, erittäin kovan työmoraalin. Tammani on tyyliä "mitä enemmän lihaksissa tuntuu, sen parempi" -tyyppinen. (tämä oli inhimillistetty kuvaus). Tammani on kova tekemään ns. töitä, eli urheilemaan. Motivaatio on aina kohdillaan, vaikka keskittyminen toki saattaa välillä olla toisella planeetalla. Tässä on kuitenkin myös syitä siihen, miksi tammani on niin onnistuneesti ns. vaihtanut alaa. 

Mielestäni on tärkeää, että koulutus tehdään laadukkaasti, myös lämminverisillä alan vaihtajilla. Näin saataisiin hevosten kaikki potentiaali käyttöön, terveitä ja onnellisia urheilijoita. Eri asia, jos höntsäillään maastossa muutaman kerran viikossa niin se olkoon höntsäilyn teema. Mutta sanon kyllä suoraan, että heti jos alkaa vaatimaan hevoselta enemmän, se ei ole enää höntsäilyä vaan huonoa ratsastusta, jos hevosta ei kouluteta asianmukaisesti. Anteeksi, että nyt näin suoraan sen kirjoitan.

Minulle se, että tammani on tietyn rotuinen, ei tee siitä yhtään huonompaa ratsastettavaa kuin lukuisat muun rotuisetkaan joilla olen 30 vuoden aikana ratsastanut. Kyse on vain ja ainoastaan koulutuksesta ja tammani on yksi miellyttävimmistä hevosista ratsastaa, jonka kapasiteetti on edelleen enemmän kuin olen pyytänyt. Ja olen pyytänyt jo paljon. 

Tammani motivaatio uuden oppimiseen ja urheilusuoritukseen on hyvä, koska teen ratsastuksen  johdonmukaisesti ja laadukkaasti. Olen antanut hevoselle aikaa ja tammani on melkein lomaillut enemmän kuin ollut treenissä. Silti sen tasapaino, lihaksisto ja tieto/taito on huipussaan. Minulla ei ole ollut mihinkään kiire, eikä tyylini ole ollut ottaa hevosesta kaikkea irti heti ensimmäisenä vuonna ja startata mahdollisimman nopeasti lähimmissä puskaralleissa. Tulemme kisaamaan ehkä sitten 15-vuotiaina, jos luoja suo. Se, että tammani "lomailee" ei tarkoita sitä, että se olisi omissa oloissaan kunnes parina kertana viikossa ehtisin ratsastamaan, jolloin tehdään parissa tunnissa kaikki mitä mieleen juolahtaa laukannostoista maastokiitoihin ja muutama hyppy siihen päälle. Ei niin. Jos tammallani on ollut pidempi lepojakso, silloin liikutus aloitetaan se huomioon ottaen. Myös toisessa päässä: vaativamman treenin jälkeen kevyempää liikutusta ja sitten vasta lepo.

Tammani lukee minua kuin avointa kirjaa, myös vapaapäivinään. Se tietää jo käytöksestäni, milloin esim. on vapaa ja milloin ratsastetaan. Plus paljon muuta, järkyttävän paljon muuta. Tammani myös  tietää, että treenissä on aina alku, keskikohta ja loppu. En kiusaa "jo kaiken antanutta" hevosta millään ylimääräisellä. Se tietää, millainen on loppuravi ja mitä siltä odotan loppuravissa ja se tietää, että sen viimeisen rutistuksen jälkeen treeni on loppu ja vapaa käynti - treeni ohi, lepo. Se on osa kokonaisuutta ja palkintoa. Vaikka olen opettanut tammani tähän, todellisuudessa tammani luulee itse ajattelevansa "mä tiedän mitä tapahtuu". Ja se, että tammallani on tunne siitä, että se "tietää mitä sen elämässä milloinkin tapahtuu" on onnellisuuden yksi tärkeä tekijä. Variaatioita siitä "mitä tapahtuu" on aika monta ja tammani on niistä kaikesta kartalla, koska en sekoita sitä olemalla itse jatkuvasti epäjohdonmukainen. Tammallani on elämästään hallinnan tunne sekä ajatus siitä, että pystyy itse vaikuttamaan elämänsä kulkuun. Tällöin motivaatio kaikkeen on hyvä, koulutus ja uuden oppiminen sujuu ja hevonen pysyy toivottavasti myös terveenä.

Talven jälkeen, on loma sää.

Well hellou, pitkästä aikaa. Talvi julistetaan päättyneeksi, kesä kolkuttaa ovella. Kuinkas on treenit menny? 

Meillä loma loppui suhteellisen myöhään ja treenit alkaneet erittäin maltillisella vauhdilla sitä mukaa, kun kentän pohja tullut hevosystävälliseksi. Tänä keväänä säästyimme jäävaiheelta: eräänä maanantaina tuli takatalvi ja enemmän lunta kuin koko talvena yhteensä. Seuraavana maanantaina kenttä oli sula ja kuiva. Outoa, mutta kelpasi meille.

Jotenkin kuvittelin, että tammani on ruosteessa talven jäljiltä. Olin noussut selkään toki aina kun olosuhde salli, mutta malttitreeni sen vähyydestä johtuen oli kuitenkin joka kerta. Muuten tamma sai juosta vapaana enemmän ja vähemmän vauhdikkaasti. Liikuntaa talven aikana lienee ollut riittävästi, sillä kunto on aika kohdillaan ja ruoste hioutui ensimmäisessä treenissä takatalven jälkeen. Loimitus on ollut myös ihan kohdillaan, jumeja ei siitäkään suunnasta ole ollut. Kaikki ihan hyvin siis.

Mitä ajatuksia tulevaan kesään? Laukka on ollut nyt mahtavaa, lomalla suorastaan jalostunutta. Tuntuu, että voima ja tasapaino on vain talven aikana parantunut, vaikka selästä käsin laukkasin muutaman hassun kerran. Mutta nyt laukka on mahtavaa, ja jos kenttä on sateen jäljiltä bueno, niin supermahtavaa. Tavoitteena on treenata nyt hieman laukanvaihtoja, josko saisin ne toimimaan kumpaankin suuntaan. Myös sulkuja ja muita väistöjä aletaan tekemään myös ravissa. Ravi on hyvää ja aktiivista ollut nyt, lavat on irtonaisen oloiset, etujalan liike on kaunis, takapää on myös kivan aktiivinen. Temponlisäyksiä voitaisiin alkaa treenaamaan niin, että tempoon tulisi ihan oikeaa svungia, ei siis vauhtia, vaan ehkä jopa liitoa. Olisi hienoa, jos tamma oppisi sen. 

Katsotaan! Ennen kaikkea tietenkin terveys on toiveissa ykkösenä. Muu tulee perässä. Ja aina täytyy olla aikaa istua alas, nauttia kahvi ja ihailla omaa tammaa, kuinka kaunis ja musta ilmestys se onkaan. 

Kuulemisiin!

Ravurista ratsuksi: Kohti laukkaa

No niin, muutaman muun aiheisen postauksen ja pitkäksi venähtäneen joululoman jälkeen palaillaan treenihommeleihin, eli koulutuksen pariin. Olemme aikaisemmissa postauksissa päääseet hyvän, tasapainoisen, tahdikkaan ja hyvin etenevän ravin pariin. Tässä vaiheessa tammani ymmärtää kuolaintuntuman päälle ja osaa lyhentää ja pidentää askeltaan käynnissä ja ravissa. Myös väistättävää pohjetta ollaan harjoiteltu, mikä on ihan hyväkin apu laukannostoissa.

      

Jotkut hevoset tarjoavat laukkaa helposti ja jotkut eivät sitten millään. Oma tammani kuuluu jälkimmäiseen. Syy ei ollut se, etteikö tammallani olisi ollut hyvä laukka, se oli vain sille hieman työläs (koska iso) ja ravi oli niin vahva ja tasapainoinen. Sitä oli toisinsanoen vaikea horjuttaa, joka joskus saattaa olla avainsana laukannoston opettamisessa. 

Tammallani oli niin vahva ravi ja voimakas laukka, että vasta viimeiseksi olen opettanu sen laukkaamaan ympyrällä liinassa. (en niin hyvin sitä opettanut, voin avata tätä sitten postauksessa "ei mennyt niinkuin srtömsöössä"). Sen sijaan aloitin laukan opettamisen maasta käsin ja vapaana. Laukkuuttin maneesissa vapaana tammaani kuukaudesta toiseen, kierroksia kierrosten perään, kuntoa ja taitoa parannellen. Alkuun tammani oli hyvinkin, että "onko nyt ihan pakko" ja minulla tuli enemmän hiki kuin hevosella. Ajan myötä tammani syttyi ajatukselle aina vain helpommin ja laukkaaminen alkoi maistua. Tuli jopa spurtteja ja laukanvaihtoja. Laukka oli kuitenkin pitkään todella voimatonta ja isoa, se tarkoitti, että vauhti on kova ja askel iso, vaikka tempo oli hidas. Pitkäsivu laukattiin kuudella pitkällä askeleella ja tasapainoa ei riittänyt hidastamiseen. Pikku hiljaa kuitenkin ketteryyttä alkoi ilmaantua siinä määrin, että totesin laukan olevan valmis kokeiltavaksi myös selästä käsin. Siirryttäisiin siis seuraavaan vaiheeseen ja siinä päätöksessä aikatauluttajana toimi tammani kehitys, ei kalenteri. Ainoa apukeino mikä minulla oli, oli sana "laukka".

 

Kuvissa ensimmäisiä laukkoja ulkokentällä vuoden ratsutuksen jälkeen. Into tammalla oli jo kova, ulkokentällä virtaa saattaa usein olla keväisin enemmän kuin maneesissa. Pidin huolen siitä aivan alusta saakka, että tammani oppi laukkaamaan kolmitahtisesti. Tammani kanssa aloitin laukkatreenin selästä noin 8kk:n kohdalla.

Sillä sitten mentiikin tovi. Tammani ei ollut kertaakaan edes vahingossa tarjonnut laukkaansa minulle ratsain. Koska ravi oli meillä niin hyvin hallinnassa ei sellainen "ajaminen laukkaan kiitoravin kautta" tullut kysymykseen. Niinpä laukannoston oppiminen oli meille erittäinkin haasteellinen.

Lopulta yritin vaikuttaa tammani mieleen ja siirsin sen ajatukset ravista ja käynnistä laukkaan "kuiskaamalla" ja "kuumentamalla" sitä hokemalla sanaa "laukka" samalla kuin kannustin sitä edes jollain tavalla ottamaan edes yksi kaksi laukka-askelta, josta pääsisin kiittämään ja kehumaan. Alkuun laukannostoissa meni muutama hetki ja nostot tulivat milloin milläkin tyylillä. Ja sitten kun se laukka nousi, pyysin eteen, kehuin ja kannustin! (maltilla, ei riehumista) "Kuumentaminen" ja mieleen vaikuttaminen onnistui, mutta siinä oli myös kääntöpuolensa. Myöhemmin minun piti opettaa tammani pois siitä, että laukannostossa ei tarvitse enää kuumentua..

Tasapainoton, voimaton ja kokematon laukka ei tunnu kovin kivalta. Siinä tulee ratsastajalle helposti hiki - ja hevoselle myös. Tärkeää on kuitenkin se, että hevosen annetaan laukata. Joku hevonen ei halua laukata, koska ei tunne että se tuntuisi järin mukavalta. Se on työlästä ratsastaja selässä. Silloin täytyykin kannustaa se laukka-askel sieltä esiin. Tämä ei tarkoita kuitenkaan kaahaamista ympäri maneesia kurvit maneesin pohjaa ruopien vaan taas jälleen kerran malttia. Pitkäsivu ensin. 

Hevoselle kaikista luonnollisinta (?) on nostaa laukka kulmassa, koska siinä pääsee hieman tasapainoa horjuttamaan ja hevosen on helppo aloittaa myötälaukka ja tilaa on edessä koko pitkä sivu. Raaka laukka vaatii vauhtia, joten pyydä sitä tarpeeksi, kehu, kannusta ja huolehdi itsestäsi ettet häiritse hevosta. Pysy kevyessä kolmipisteistunnassa, älä hyökkää etupainoiseksi. Pidä tuntuma suuhun, mutta älä vaan vedä. Hevonen kuitenkin tässä kohtaa tarvitsee ratsastajalta paljon tukea. 

Opettele ensin laukkaamaan suoralla uralla. Sitten kulman ympäri. Sitten molempien kulmien (hyvin, hyvin loivasti) ympäri. Sitten koko kierros. Sitten useampi kierros peräkkäin. Sitten mukaan voi lisätä isot pääty- tai keskiympyrät. Tässä vaiheessa aikaa on kulunut noin kuukausi. Pidä pausseja, anna hevosen välillä pitää taukoa ja miettiä ja jäsennellä oppimaansa. Sekä lihasten kasvaa, kehittyä ja toipua.

Pahimmat virheet mitä voi tässä kohtaa (mielestäni) tehdä on:

• pyydät laukkaa liian vähän ns. himmailet, varmistelet, jarrutat, pidätät, häiritset - hevonen ei koskaan opi laukkaamaan kunnon askelta
• käännät heti pienelle ympyrälle - hevonen ei opi laukkamaan suorassa ja kantamaan itseään vaan nojautuu aina johonkin, yleensä lapa edellä johonkin suuntaan tai kaatumaan sisään
• aloitat laukkatreenit liian aikaisin tai ahneesti, kun lihaksisto ei ole valmis
• laukkuutat liian pienessä tilassa
• laukkuutat liian liukkaalla, kovalla tai epätasaisella pohjalla

Kaikissa näissä tilanteissa hevonen saattaa hyvinkin tarjota jotain laukan tapaista. Syy siihen on se, ettei se yksinkertaisesti pysty laukkamaan kunnolla. Jos siltä ei koskaan edes pyydetä mitään muuta, siihen se sitten jää. Hevonen oppii selviytymään laukasta, mutta ei varsinaisesti laukkamaan. Voin olla väärässä, mutta usein tähän tyydytään sanoen, että se on rotuominaisuus.

Moni lämminverinen laukkaa erittäin hätäisesti neli- tai jopa kaksitahtista laukkaa. Ikäänkuin ne ikuisesti laukkaisivat liukkaalla ja koittavat pysyä pystyssä. Laukka on vaikeaa tasapainottomalle muutenkin. Pahin virhe mitä voi tehdä on pyytää sitä tekemään sitä huonolla pohjalla, siinä opitaan vain jännittämään. Sitten on myös niitä, joille laukkaaminen on näennäisesti helppoa, pystyvät jopa "kokoamaan" askelta lyhyeksi, mutta ovat kovin kuumia ja haluavat laukata "täysiii". Tällaisella hevosella joko laukkuuttaminen maltilla höyryjä pois tai vaihtoehtoisesti laukkamaalla hyvin maltillisia määriä kerrallaan (opetellaan kärsivällisyyttä) muutama pitkäsivu per kerta, voivat olla ratkaisuja. Hevoset on kaikki erilaisia, joten sen mukaan on mentävä.

Tämä on niin iso ja itselle mielenkiintoinen aihe, että purettavaa riittää seuraavaankin kertaan, mutta näin me siis aloittelimme laukkatreenit. Huomioithan, että nämä ovat vain minun mielipiteisiin ja kokemuksiin perustuvia ajatuksia ja "vinkkejä".
Tänään tammani nostaa laukan ajatuksesta kaikista askellajeista, pystyy lyhentämään ja pidentämään, sekä askelta, tempoa, että muotoaan. :)

Seuraavaan kertaan siis, siihen saakka moro! Treenikelejä.

Ravurista ratsuksi: Lämminverinen ei tarvii loimia

Lähden siitä ajatuksesta, että jokainen on vastuussa oman eläimensä hyvinvoinnista ja sen tuntemisesta. On olemassa tutkimuksia ja niitä kyseenalaistavia tutkimuksia, joista voi ja kannattaa ottaa suuntaviivat tekemiseen varsinkin, jos omaa kokemusta ei ole. Sen jälkeen kannattaa opiskella ahkerasti oma hevonen.

Itse hain tammani kotiin toukokuun helteessä ja tyrkkäsin laitumelle. Nuori lämminverinen hevonen pärjää ja karaistuu kesän laitumella, talvella pihatossa tulee karaistumaan ja pärjäämään vielä lisää. Tämä oli suunnitelma sen kummemmin suunnittelematta. Lämminverisethän ovat niin kuin suomenhevoset ja shettikset ja muut ponit: kasvattavat valtavan talvikarvan ja nauttivat olostaan ulkona mieluiten säässä kuin säässä. Mitä hurjempi sää, sen hauskempaa, sanovat. Jos nyt joskus joku vuoreton sadetakki pahimmilla myrskysateilla, mutta ettei vaan tule kuuma.

No, oma tammani paleli kesäkuun kesäsateessa laitumellaan umpijäässä ja horkassa, 40 asteen kuumeessa. Totesin, että nuori lämminverinen ei ehkä olekaan tehty teräksestä, varsinkaan kuin mikrobikanta on muuttunut ja elämänmuutoksen aiheuttama (ei mitenkään hälyttävän oireileva) stressi vaikuttaneet mahdollisesti vastustuskykyyn. Tammani ei silloin ollut minulle tietenkään läpikotaisin tuttu ja onnittelin itseäni, että kuukauden yhteiselon jälkeen meinaan tappaa tammani kesäsateeseen. Tästä alkoi hevoseni (loimittamisen) opiskelu. Meni lopulta pari kokonaista vuotta, että annoin periksi omalle intuitiolle ja hyvästit yleiselle mielipiteille, yleisille tutkimuksille ja loimivastaiselle asenteelle.

Suomessa on suurimmaksi osaksi niin rankat kelit, että paljon pelätty ja parjattu yliloimittaminen on pienempi riski Suomessa kuin vaikka Ausseissa tai jo keski-Euroopassa, uskaltaisin väittää. Kun vielä 20 vuotta sitten oli rikos pitää hevosta huonolla säällä (suurin osa suomen säistä) ulkona ilman asianmukaista loimitusta liian pitkään, saati yön yli !!! (tosin loimet eivät olleet silloin kovin teknisiä) ja varsinkaan lämmintä tallia johon päästä kuivumaan joka yö, niin nyt on jotenkin ylpeyden aihe jos hevonen valitsee seisoskelun (heinäpaalin äärellä tai muuten vaan) kaatosateessa tai lumipyryssä ladossa (ns. pihatto) seisomisen sijaan. Hevosethan siinä vain nauttivat olostaan peppu tuulta päin. Koska ovat sukua villihevosille ja toteuttavat siinä villiä luontoaan.

No. Niinkuin alkuun sanoin, jokainen tuntee hevosensa. Vaikka yllättävän moni palstoilla kysyy muilta, että "pitäisikö mun laittaa mun hevoselle loimi päälle vai ei kun se tuolla sateessa seisoo? Ei kyllä vielä tärise!" Hmmmn.

Oma tammani ei omasta mielestään taida olla sukua villihevosille vaan prinsessoille. Okei, edellinen lause oli vain viihteellistä - ei inhimillistämistä vaan - ihmistämistä, mutta totuus on se, että tammani saa päättää: Mitä enemmän päällä, sen parempi. Mitä lämpimämpi, sen mukavampaa. Noin yksinkertaisuudessaan. Opettele siis tuntemaan hevosesi, jokainen on yksilö.

Tammani asuu tällä hetkellä ulkotallissa, joten se on jatkuvasti ulkona. Eli hengittää 24/7 lähes ulkoilmatasoista ilmaa. Tammani on siis viileässä, jopa kylmässä, koko ajan, mutta lämpimänä. Keuhkot tykkää, mutta myös lihakset tykkää. Tammaani ei tarvitse (toistaiseksi) klipata, vaikka treenit olisivatkin täysipainoiset vuoden ympäri, siitä pitää huolta tarpeeksi lämmin loimitus: talvikarva pysyy maltillisena. Näin ollen superpaksuksi kasvanut karva ei tukahduta ja läkähdytä hevostani liikutuksessa ja jos hiki tulee, hyvällä ja tehokkaalla (edelleen loimia on oltava tarpeeksi päällä) kuivatuksella hikinen hevonen kuivuu alle tunnissa käytännössä ulkona.

Tammani on sään armoilla 365, mutta aina suojattuna. Sillä on jatkuvasti heinää saatavilla, mutta sen ei tarvitse kuitenkaan syödä itselleen heinämahaa - eli syödä pysyäkseen lämpimänä. Tammani ei tarvitse käyttää talvella energiaa lämpimänä pysymiseen sateella, tuulessa, myrskytuulessa, lumisateella tai pakkasella eikä jännittää lihaksiaan seistessään paikoillaan säästöliekillä tuulta vastaan taistellen. Loimet tekevät sen tammani puolesta: pitävät lihakset lämpimänä ja kuivana, ja tammani voi keskittyä tarhassa kaikkeen muuhun, kuten vaikka vaelteluun, nukkumiseen, metsäelokuviin, syömiseen, hengailuun.

Yritän nyt vähän tässä ehkä sanoa, että ei loimitus ole mikään paha asia tai mörkö. Se on vain tehtävä oikein ja siinä on oltava johdonmukainen. Vuoreton tai muuten ohut sadeloimi nollaräntäkelillä, joka saattaa päästää vielä läpi tosiaan painaa sen talvikarvan littaan ja auttamisen sijasta hevosella on painava, märkä ja jääkylmä kangas isojen lihasten päällä. If you see the point. Myöskään epäsopivat tai huonosti päälle laitetut loimet ei suojaa. Jos tammallani on edestä liian kapeaa, se liikkuu kuin nuorallakävelijä, jos liikkuu ollenkaan. (muutaman kerran on ollut säikähdys)

Sitten on hevosia, joita loimet häiritsee ja kutittaa. Ja sitten on hevosia, joilla on kylmä loimen alla, koska loimi on liian ohut eikä lämmitä vaan estää ohutta karvaakin toimimasta, joten what's the point. Omalla tammallani tunnen selkään heti, onko loimitus ollut hyvä vai ei ja käytän myös alkulämmittelyssä pitkään loimea selän päällä. Verryttelyaika lyhenee huomattavasti ja myös mukavoituu, jos lihakset ovat lämmitetty. Vrt. tanssijaan, joka venyttelee tanssiosuuksien välissä. Villahousuissa lihakset vertyy nopeammin, kuin ilman villahousuja. Kylmä lihas on jäykkä ja sen väkisin verryttäminen liian nopeasti/huolimattomasti aiheuttaa ongelmia ja vaurioita.

Näin meillä, ja näin minun ajatuksia aiheesta. Suosittelen kuitenkin, että loimia kannattaa käyttää, jos siltä yhtään tuntuu. On olemassa monta tapaa olla ilman loimia, antaa sen kasvattaa paksu karva ja nauttia elämästä nakkena niin kuin luonto tarkoitti. Mutta huonolla kelillä 24/7 seisottaminen ei ole sitä. Eikä säännöllisesti jumppaavalle hevoselle kovin mukavaa. Luota intuitioon, älä tuntemattomien ihmisten ohjeisiin, jotka eivät ole hevostasi edes nähneet.

Myös lämminveriset tarvitsevat loimia. Loimet voivat olla joskus jopa hyväksi. Oma tammani saattaisi pysyä hengissä (mikäli ei sairastuisi) ilman loimia hyvällä totutuksella tai jopa shokkihoidolla talvenkin yli ilman rihman kiertämää, mutta tammani elämässä siitä ei ole kyse; hengissä pysymisestä. Se ei ole villihevonen, jonka täytyy sinnitellä karuissa oloissa. Tammani on aika mukavuudenhaluinen ja aika kesy, jolla on ihmisen ja olosuhteiden rajoittama tila liikkua. Sen sijaan, että sanon tammalleni "pärjäile ja koita pysyä hengissä" kysyn "onko sulla mukavaa." Kesyhevosen etuoikeus.

Ravurista ratsuksi: Fashion

Hei let's talk about muoti.

Muoti on ihana asia! Itse haaveilen kaikesta ihanasta, vaikka varustesäilytyspaikat, kodin kaapit, auto ja kellarit pursuavatkin hevostarvikkeita. Silti, vaikka olen ostanut vähän. Olen nimittäin kasvanut hevoselämään ja -alaan 80-luvulla ja 90-luvulla. Pääsääntöisesti Suomessa ei hevosvarustemarkkinoita ollut, vaan muoti ostettiin Messarista, myöhemmin Areenalta kerran vuodessa.

80-luvulla valikoimaa ei ollut niin paljon: Stubbenin tai Kiefferin satulat olivat pop, väreinä varusteissa (lähinnä huovissa ja riimuissa) kirkkaan punainen tai kirkkaan sininen. Satulanmuotoisia satulahuopia oli tarjolla enemmän kuin neliöhuopia ja neliöhuovan koristeena oli blingin sijaan maksimissaan vain toisella puolella olevat kaksi tai kolme vauhtiraitaa, nekin olivat ehkä turhaa brassailua. Satulassa oli punosnaruvyö ja siihen tehtiin itse suojapehmusteita käsityöntunnilla, mielellään teddykankaasta. Suitsista pidettiin hyvää huolta, sillä ne olivat hyvin pitkälle ainoat. Tai no, kilpailevilla ratsukoilla kisasuitset erikseen, luxusta.

Pinteleinä väreissä oli valinnanvaraa, punainen tai sininen. Ne olivat lievästi joustavaa puuvillaa ja niiden päässä oli kaksi narua, joilla pintelit solmittiin jalkoihin kiinni. Pintelinpatjoina käytettiin vanhoja toppatakkeja neliöksi leikeltynä, tai sitten mentiin ilman pintelinpatjoja. Ratsastaja käytti MaNun hyvässä lykyssä kokonahkapaikkaisia ratsastushousuja, tai sitten mentiin vaan polvipaikoilla. Väreinä beige (jäänne 70-luvulta), musta, harmaa tai tummansininen. Kuljetussuojia ei ollut, ja jos oli, ne olivat nahkaiset. Sen sijaan käytettiin isoja patjoja ja pinteleitä kuljetuksissa. Kypärät olivat hienoja. Edistyneessä mallissa oli kolmipistekiinnitys ja muovinen leukasuojus. Oma ensimmäinen kypäräni oli kaunis, musta ja samettinen, jossa oli vain yksi nepparilla kiinnitettävä remmi leuan alta, ilman leukasuojusta. Pudotessa 80-90 -luvuilla oli aina jännää seurata oliko ratsastaja vai kypärä aikaisemmin maan kamaralla ja kuinka kaukana toisistaan.

90-luvulla tuli lama, mutta myös turvakypärät pakollisiksi estekilpailuissa. Edelleen arkena ratsastettiin vanhoilla "kypäräpäähineillä", joissa kiinnitysremmit taiteiltiin kypärän ympärille - kypärä siis laitettiin päähän, mutta sitä ei kiinnitetty. (lue uudestaan kohta "pudotessa 80-90 -luvuilla..") Satuloissa edelleen Stubben piti puoliaan ja Stubbenin satula-auto oli tuttu näky myös kansallisissa kisoissa. Muodikkuudessa ja valikoimassa 90-luvulla päästiin aivan iso harppaus eteenpäin. Tylsien perusnahkaisten suitsien ja turparemmien tilalle tuli niittikoristellut turparemmit sekä messinkiheloilla koristellut suitset. Ensimmäiset timantein koristellut otsapannat aiheuttivat paheksuntaa ja kadehdintaa, salaista ihastusta ja huokailuja. Mitä vielä, markkinoille rytisi lampaan villa. Ja siis villapinteli, joita käytettiin kuljetuksen sijaan nyt myös ratsastuksessa ja ne sai tarralla kiinni. Esteillä piti olla lampaanvillavuoratut nahkasuojat. Ja ne värit. Vihdoin jotain järkevää: 90-luvulla kuuluit joko viinpunaisiin tai sammaleenvihreisiin. Enkkuviltit tulivat. Ja Hansbon kuivatusloimi. Niiden välilläkin oli vähän joko tai. Tiesitkö muuten, että sadeloimet tulivat 90-luvulla? Ja että niiden materiaali oli vanhanaikaista sadetakkikangasta? Kaulakappaleet olivat aika uusi juttu. 80-luvun peruskangasohjat vaihtuivat joko punottuihin nahkaohjiin tai napakoihin kumiohjiin. Satulahuovissa satulamalli meni pois muodista ja neliömallista tuli suositumpi. Jos materiaali oli vielä samettia, niin hyvä niin.

Ratsastushousuissa 90-luvulla värit oli se juttu, vakosametti se materiaali. (unohdetaan kouluratsastajien pussihousut) Mitä rohkeamman värin löysit, sen parempi. Väreinä saattoi olla ruosteenruskeasta lohenpunaiseen, turkoosinvihreästä keltaiseen. Itse ostin keltaiset kokonahkapaikkaiset bökät Saksan reissulla ja voin sanoa, että olisin voinut valita kyllä jonkun toisen värin.. Sammaleen vihreä ja viininpunainen olivat turvallisia värejä, tummansininen aika out/boring. Ja puhutaanko hieman siitä, kun kokochapsit olivat muotia! Ei puhuta tämän enempää. Sitten tuli minichapist. Molemmissa oli hapsut.

Korvahuput tulivat! Niitä kutsuttiin flyveiliksi. Niissä oli pitkä naru, jolla varmistettiin, että huppu pysyy paikoillaan kierittämällä naru leukahihnan ympärille. Niistä oli myös hapsut. Jos loimissa 80-luvlla materiaalina käytettiin juuttikangasta ja villaa, niin 90-luvulla markkinoille tuli vihdoin toppaloimet ja kuivatukseen keksittiin fleece.

Muodin juhlaa koko 90-luku, eikö vain! Ainoa vaan, että oli lama. Lama opetti käytännölliseksi. Mitään ei heitetty pois ja siviikäytöstä poistetut vaatteet siirtyivät tallivaatteiksi. 90-luvun muodista huolimatta tallitytöt eivät ole olleet kovin tyylikkäitä kierrätetyissä toppavaatteissaan ja -kengissään. Toki, sitten tuli öljykangastakki, tikkitakki ja lopulta KyraK. Luojan kiitos.

Että mitäpä muodista. Jollain tavalla tuntuu, että 90-luvusta ei olla menty paljoa eteenpäin, päinvastoin se on tullut hyvin pitkälle viime vuosina takaisin muotiin. Itselläni on edelleen muodissa kierrätys ja vanhasta kiinni pitäminen. Uutta markkinoilla on kuitenkin hevosten loimet, jotka on onneksi aivan toista luokkaa kuin 20-30 vuotta sitten sekä lämmössä, että sateenkestävyydessä ja toki satulatkin ovat kehittyneet. Moni asia on kuitenkin mennyt myös huonompaa. Vaikka valikoima on ylirunsas, laatu tuntuu olevan vaikka suitsissa aivan jotain muuta suuressa osassa tarjontaa. Itselläni on vielä paljon juttuja jäljellä ihan 80-luvulta saakka. Käytetyimmät suitseni on 80-luvulta, joita käytän edelleen päivittäin. Voisinkin seuraavalla kerralla käärästä puuvillapintelit jalkaan ja sitoa ne naruilla kiinni vanhojen ja uusien aikojen kunniaksi. Punaiset totta kai.

Miten tämä muoti liittyy lämminverisiin hevosiin? No siten, että kuulemma oikean muodin avulla saat hevosestasi paremman hinnan ratsumarkkinoilla.

Tai sitten voit toki kouluttaa hevosesi hyvin ja käyttää vaikka vintagea.

Ravurista ratsuksi: Kaula avoinna

Ratsastin tässä yksi päivä tammallani ja vaikka valmistaudumme talvi(horrokseen)kauteen, niin silti tuli niin hyvä mieli toisen motivaatiosta. Siitä kun yli kolmen vuotta sitten aloitimme versus tähän päivään, täytyy muistaa aina välillä olla oikein kunnolla kiitollinen. Ensinnäkin, tammani osaa kaiken minun ansiosta (minusta huolimatta) ja on ylpeä omista taidoistaan. Erityisesti jälkimmäisestä tulen onnelliseksi, sillä on ilo ratsastaa hevosella, jolla on motivaatio ja into kohdillaan. 

Ratsastin asioita läpi, joita olemme viime aikoina paljon harjoitelleet: avotaivutukset, sulku- ja vastataivutukset, pohkeenväistö ja sulkuväistö. Takaosankäännöstä, etuosankäännöstä, ympyrällä takaosan väistämistä ja etuosan väistämistä. Kaikki nämä tammani erottaa toisistaan ja vaihtaa liikettä "lennossa". Eniten tammani kuitenkin odotti, josko tänään olisin sillä tuulella (eli pohja hyvä), että antaisin sen treenata sen lempitreeniä laukkaa. Vaikka täpinöissään olikin, aikuistumisen tunnistaa siitä, että tammani malttoi odottaa merkkiä ja "hyökkäyksen" sijasta nostaa laukan aikuismaisesti ja tyylikkäästi. Oikein mukava ratsastus siis! Mutta mistä kaikki alkoi ja millaista reittiä tähän on tultu? Siitä kirjoitan tätä blogia ja nyt ollaan blogissa vielä ensimmäisen vuoden kohdalla ja alkutekijöissä, ainakin joiltain osin.

Edellisessä postauksessa avasin ravityöskentelyäni, kuinka kokoan ja venytän, ja miksi siinä järjestyksessä. Siihen päälle tulee tietenkin osuus itse "oppimis/työskentelyvaiheesta", eli se kohta, kun opetan hevoselle jotain uutta, tai treenaamme sitä. Koen tarpeelliseksi vielä jatkaa hieman tuota ravityöskentelyn ja hevosen muodon avaamista.

En suinkaan ole ehdoton, että hevonen ei saa mennä "kuolaimen taakse" koskaan, mutta siinä on vissi ero kuitenkin tuntumissa (ja välillä saatan pitkiä aikoja ratsastaa vastoin omia arvojani päin peetä ja ihmetellä missä mättää, kunnes taas hoksaan...). Joskus hevonen saattaa näyttää, että on pyöreänä eteen, mutta jännittääkin kaulaansa niin, että tuntuman kuminauhamaisuus puuttuu. Toisaalta hevonen saattaa olla hyvin kootun oloinen, mutta kaula on lukossa ja liike katki. (Tai mennä sellaisessa perusmuodossa sama homma.) Näistä (molemmista) olen itse tosi tarkka, sillä ratsastamisesta ei pidemmän päälle tule yhtään mitään, jos jompi kumpi tilanne on päällä. Itse koen, että kun hevosen ja ratsastajan välillä on "kevyt tuntuma", siinä on myös hieman painetta. Koko hevosessa siis. Ratsastajana huolehdit, että "säilöt" sen paineen hevosen ja itsesi välille kevyellä tuntumalla ja tällöin myös pystyt säätelemään kaulan asentoa, hevosen vauhtia, askelta, kaikkea. Jos hevonen laittaa itsensä (tai ratsastaja) liian "pakettiin", niin silloin yksi olennainen asia tapahtuu, nimittäin avonainen kaulan ja pään liittymä ei toimi. Sama tapahtuu helposti myös ratsastettaessa "eteen-alas". Hoen usein tammalleni ratsastaessa, "hei, kaula auki, kaula auki!!". Saattaa kuulostaa hullulta, mutta se on hyvin olennainen asia. Liike katkeaa, tuntuma katoaa (hevonen roikkuu tai pakenee tyhjäksi) ja usein mikä pahinta; tulee pohkeelle raskaaksi ja kuuroksi silloin kun pään ja kaulan liittymä menee tukkoon. En tiedä voisiko rollkur olla päinvastainen tunne? Mutta siinä on vastakohta sille mitä tarkoitan kaula auki.

Ymmärsitkö? En todellakaan tiedä osasinko selittää ymmärrettävästi. :)

Yleensä yhteen ratsastuskertaan kuuluu  siis erilaisia muotoja hevosella, kuten viime postauksessa kerroinkin. Mutta lisäksi, vaikka koko ajan pyrin siihen että tuntuma toimii oikein aina alkuverkkakäynnistä loppuraviin saakka (usein toiveajattelua, sillä itse täydyn tammani kanssa löytää tuntuma aina joka päivä uudestaan. Joskus siihen menee puoli kierrosta, joskus puoli tuntia, riippuu paljon tammani kiireistä katsella maisemia "ja muita juttuja") niin yhden ratsastuskerran aikana on myös ns. "peräänantoa" ja the peräänantoa. Kutsun nyt tätä "täydellistä tuntumaa ja muotoa" nyt peräänannoksi. Vaikka näennäisesti hevonen koko ratsastuksen ajan liikkuu jossain muodossa (pitkässä, lyhyemmässä, kootumassa jne.) niin koko ratsastuksen ydin on usein se, että haen sitä the peräänantoa. Se on se hetki, kun ollaan hevosen kanssa aivan samalla taajuudella. Se hetki, kun hevonen on niin kuulolla kuin mahdollista, mutta myös erittäin haavoittuvainen - täysi luottamus ratsastajaan. Se tunne on huikea, ja se on myös hevoselle raskasta eikä sitä harjoiteta pitkiä aikoja kerralla. Hyvin vahva ja kokenut hevonen tietenkin pystyy siihen, mutta pikkuhiljaa. Tällaista peräänantoa itse olen lähtenyt treenaamaan kootun käynnin kautta ja koottua käyntiä olen harjoitellut alusta saakka. Hyvin suuri osa (uskallan veikata) ei kiinnitä käyntiin ja sen laatuun mitään huomiota, varsinkaan "ex-ravurilla". Olenko väärässä? Itse verkkaan käynnissä usein ensimmäisen 20 min. ennen kuin otan raviin. Jos otan raviin liian aikaisin, eikä hevonen ole kunnolla lämmin, tammani suorastaan protestoi: käpertyy kirjaimellisesti itseensä ja irvailee ratsastajalle. Hän on hidas syttymään (mutta sytyttyään nopea).

Kuvassa kootun käynnin harjoittelua vuoden ratsutuksen kohdalla. Hevosen tulee olla ihan rento, mutta eteenpäin pyrkivä. Pieni painekaan ei ole pahitteeksi, hevosen tarkoitus ei  kuitenkaan ole rynnätä kättä vasten eikä ratsastaja saa vetää käyntiä kasaan. Kuvassa näkyy se mitä haen; pään ja kaulan liittymä on avoin.

 

Kuvassa ravissa eteen-alas työskentelyä, edelleen kaula auki. Kokoamisen vastapainoksi tietenkin venyttävää treeniä. Kokoamisen avulla saadaan kuitenkin paljon hyötyä tasapainon kehittämiseen, mutta myös ravin laadun parantamiseen. Kun käynnissä kokoaminen tuli tammalleni tutuksi ja se alkoi hahmottamaan omaa kroppaansa ja pitkiä jalkojaan aivan uudella tavalla, siirryin ravin työstämiseen. Sen avulla saan parhaina ja onnistuneina päivinä (kun olemme siinä the peräänannossa) kasvatettua tammani raviin niin ilmaa, tahtia, voimaa ja liitovaihetta (mutta ei vauhtia). Sittemmin olen päässyt treenaamaan sitä laukassa ja tällä hetkellä tammani on hiffannut, että äiskä siellä selässä tulee hyvin, hyvin tyytyväiseksi, kun hän kokoaa laukka-askeltaan. Mutta nämä ovatkin sitten jo taas ihan uusia tarinoita nää. 

Niitä odotellessa, hyvää treeniä!

Tämän kerran vinkki: huolehdi, että kaulan ja pään liittymä pysyy avoinna, ei lukossa, tukossa, suljettuna.

Ravurista ratsuksi: Selkä pyöreäksi

Tänään aion pureutua yhteen lempiaiheeseeni, eli hevosen muotoon. Olen jo hieman avannut ajatustani hevosen muodosta aikaisemmin, mutta nyt jatkan aiheesta lisää. Muoto, joka ei rajoitu siis mihinkään kaulan tai pään nyökkyyn, vaan koko hevosen kropan läpi liikkuvaan muotoon. Jos ravihevoset käsittääkseni saa liikkua aikalailla "selättä", niin ratsuhevosen päinvastoin täytyy vetää vatsaa sisään ja nostaa selkää mahdollisimman pyöreäksi. Ja tämä siksi, jotta ne selkälihakset vahvistuisivat, ratsastajaa kannatellaan lihaksilla eikä rangalla, lihaksien avulla myöhemmin kootaan ja venytään. 

 

Kuvademoina käytän kuvia vuodelta 2015, jolloin tammani oli kantanut satulaa (ja minua) selässään tasan vuoden. Vuoden aikana ei töitä oltu tehty millään tavalla superintensiivisesti, vaan kuten olen aiemmin kertonut, hyvin verkkaisesti ja paljon "lomakausia" pitäen vaikka pieteetillä uusia asioita opettaen. Tässä vaiheessa olemme työskennelleet käynnissä ja ravissa, laukkatreenit maneesissa ratsain ovat olleet lähinnä kokeiluluontoisia silloin tällöin tähtien asentojen ollessa kohdillaan.

Hevosia on eri mallisia, rodusta riippumatta. Olen itse aikalailla alusta saakka unohtanut, että tammani on lämminverinen ravihevonen ja sillä tavalla jotenkin "erilainen" ratsukoulutettava tai ratsu tai ylipäätään hevonen. Olen kouluttanut tammani kuin minkä tahansa hevosen kouluttaisin, eli vain hevosen mukaan ja sitä kuunnellen. Välillä muistuttanut itseäni, että ai niin, tammani kuuluisi (muka) olla juoksia. 

Tammani kroppa on aavistuksen pitkänmallinen, se on korkea, mutta siro. Kuitenkin leveämpi kuin moni puoliverinen (se siitä silakkateoriasta) ja ratsulihasten kehittyessä tuntuu välillä hyvin skrodelta. (en puhu heinämahasta) Nykyisin mietin usein, että hittoako piti näin iso hevonen toivoa. Varsinkin kun tammani "näkee jotain" tunnen itseni vierellä hyvin, hyvin pieneksi. 

Kun olen lähtenyt työstämään ravia, olen ottanut tämän pitkän mallin ja sitä kautta lievän halukkuuden etupainoisuuteen huomioon heti alussa. Kuten olen jo ehkä miljoona kertaa sanonut, en pitänyt kiirettä tammani "muodon" (siis sen nyökyn) kanssa. Halusin, että tamman oppisi hyvän tuntuman ensin ja ehdottomasti kantamaan itse itsensä heti alusta saakka. Jos olisin ohjannut heti ensimmäisistä kerroista saakka tammani pään alas ja hyvin todennäköisesti myös sellaiseen "tyhjään, kuolainta pakenevaan ns. tuntumaan", olisin alkanut ratsastaa tammaani heti etupainoisena. Tyhjä, etupainoinen, tahditon ja tasapainoton.. ei kuulosta houkuttelevalta. Hyvin usein kuitenkin näen tällaisia lämminveriravuriratsuja vielä monen vuoden ratsuttamisen jälkeen (toki muun rotuisiakin). Hevosta ei siis ole alun alkaenkaan koulutettu kantamaan itseään, vaan tyydytty johonkin muuhun.

 

Kun tammani tasapaino ja tahti ovat kehittyneet ravitreenien ja muiden koordinaatiota kehittävien tehtävien myötä, alkaa se asettumaan luonnollisesti oikeaan muotoon sekä kropastaan, että kuolaimelle. Oman tammani kanssa aloitan aina niin päin, että alussa (pitkien käyntityöskentelyjen jälkeen, verkkaan siis käynnissä) aloitan ravin hyvin koottuna ja ryhdikkäänä. Haen hyvää eteenpäinpyrkimystä ja tavoitteena olisi, että onnistuneen käyntityöskentelyn ansiosta hevonen on jo heti kättelyssä hyvin pohkeen edessä itseään kantaen myös seuraavissa askellajeissa, tässä tapauksessa ravissa. Pidän sitä ryhdikkyyttä ja eteenpäinpyrkimystä paljon tärkeämpänä asiana kuin kaulan asentoa. Tai oikeastaan: olen siitä todella tarkka. Pidän siis tammani ryhdin alussa hyvin säntillisesti luotiviivalla. Jos tammani aikoo kipata itseään luotiviivan alle, tiedän, että minulla ei ole aitoa tuntumaa ja liian vähän jalkaa. (ei niin, että käyttäisin jalkaa paljon, se tunne vain tulee, kun hevonen "ei kuuntele" pohjeapua terävästi) Tai näin tulee käymään, jos sallin luotiviivan taakse pakenemisen liian heppoisin perustein ja silloin rohkaisen tammaani nostamaan ryhdin reippaasti luotiviivan yläpuolelle.

Nyt tulee kuitenkin tarkka huomio: hevonen ei saa olla (tyhjänä) kuolaimen yläpuolella, vaan tuntumalla. Hevosen tulee olla menossa eteenpäin, mutta ei juosta alta. Pää saa olla "katse eteenpäin", mutta se ei tarkoita samaa kuin alakaula edessä ja "katse yläkautta silmiin". Hevosella tulee olla pyöreä ylälinja koko ajan, se on se mitä tässä koko hommassa haen. Ei siis pää ylhäällä ja selkä alhaalla.

Yläkuvassa tammani eteenpäinpyrkimys on hyvä, liike on eteenpäin ja turpa johtaa, ylälinja on kuitenkin edelleen pyöreä koko kropasta. Tällaisessa ravissa ns. working trottia soisi näkevän enemmänkin. Aina, jos tulee hankaluuksia; tunnen tammani etupainoiseksi; jää pohkeen taakse tai hidas pohkeelle; tuntuu ettei liike virtaa hevosessa mihinkään, palaan tähän. Nostan hevosen kuolaintuntuman tälle korkeudelle ja annan sen liikkua. Usein se hevosen liike torpataan pyytämällä se pää nyökkyyn ja katselemaan kentänpohjaa. Usein jos ongelmana on tunne että hevonen on "pohkeen takana" virheellisesti aletaan ratsastamaan hevosta eteen. Ratkaisu on mielestäni päinvastainen ja ryhti ylös.

No niin, kuten yläkuvissa näkee, ohjani on hyvin lyhyt. Käden liike on minulla kuitenkin hyvin eteenpäin ja tuntumani on kevyt ja joustava. Hevonen on valmis taipumaan kumpaakin suuntaan helposti ilman tahdin rikkoa jne. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ratsastan koko treenin näin. Ei, muotoa tulee vaihdella ja hevosen tulee saada myös venyttää. Mutta etupainoisuuden välttämiseksi järjestykseni on tämä. Jos hevoseni olisi hyvin topakasti kokoava ja vaikeammin venyvä kropaltaan, tekisin eteen-alas treenin ensin ja sitten kokoaisin. Tammallani teen taas toisin päin, eli kun se kantaa itsensä, liike virtaa hyvin, se kykenee venyttää koko kroppaa kaikilla neljällä jalalla liikkuen, eikä muutu etupainoiseksi kottikärryksi. Kun teen venyttämisen loppuverryttelyksi, liike ei katkea tai tyssää. Jos tekisin sen tammallani alkuverkaksi, liikettä ei ikinä edes syntyisi.

Yläkuvassa annan ohjaa ja sitä mukaa tuntuman säilyttäen tammani työntää turpaa eteen. Ylälinja säilyy edelleen pyöreänä, mutta venyy. Kokoamisaste pitenee ja koko hevonen pitenee. Ryhtitammasta tuleekin mäyräkoira. Tärkeää on pitää huolta, että askel pysyy rentona, tahti säilyy ja edelleen, hevonen kantaa itsensä. Pidän siitä huoli, etten pyydä muotoa liian "pyöreäksi", vaan kannustan työntämään turpaa eteen. Askel pitenee ja isonee, säilytä siis oma tasapaino äläkä häiritse hevosen tasapainoa tässä herkässä tilanteessa. Tässä venyttelytreenissä ei välttämättä tarvitse edes mennä lujaa (toki päästä liikettä irti, jos hevosesi haluaa), kunhan liike virtaa, rullaa, siinä on svungia. Tunne, että hevonen edelleen on sen kuuluisan pohkeen edessä, on tärkeää. Siinä vaiheessa, kun hevonen lösähtää tyhjäksi kuolamella liian rullalle kaulastaan (turpa kohti ryntäitä), myös liike katkeaa ja hevonen jää pohkeen taakse, siitä tulee raskas. Siinä vaiheessa on peli menetty. Koita siis lopettaa ennen kuin niin käy tai ainakin itse koen, että sellainen "eteenalas" on hyödytöntä.

Yläkuvassa menemme hiljaista tempoa jo, tammani silti kurkottaa kohti kuolainta, ylälinja on edelleen pyöreä. Vielä ihan muutama askel ja päästän tammani venyttämään vielä kunnolla eteen ja alas käynnissä, job well done.

Tässä kohtaa saa jo olla mallia kottikärry, tammani saa venyttää pitkälle alas. Jos kävelee turpa maassa, olen oikein tyytyväinen. Vaikka hevosen muoto on yhden treenin aikana muuttunut, on hevonen työskennellyt kaikissa muodoissaan tuntumalla. Itse koen, että olimme oikein hyvässä peruskunnossa vuoden ratsutuksen jälkeen ja tammani vaste uuteen tapaan liikkua oli oikein hyvä. Sittemmin mitä pidemmälle olemme koulutuksessa päässeet, niin myös timantin kulmat ovat hioutuneet, eikä ratsastaja pääse yhtään helpommalla. Mitä enemmän tammani oppii, sitä parempaa ratsastusta se vaatii minulta. Hauskaa, eikö.

Tällaista tällä kertaa, toivottavasti tekstistä oli jotain iloa! 

Palaillaan taas.