Ravurista ratsuksi: Tilannekatsaus ja treenivideo

Meille hevosihmisille säät ja erityisesti pa***t säät on erityisen hankalia. Otamme helposti sateet, tuulet ja pakkaset, loskat ja liukkaat hyvin henkilökohtaisesti. No, Suomen olosuhteet on kovat. Ei se sisu-myytti tyhjästä ole nyhjästy. Itselläni on nyt sellainen diili, että siivoan ulkoboxeja kolme ja letkutan tai kannan vedet sisään ja ulos 3(-6) hevoselle, heinät sisään ja ulos 3(-6) hevoselle. On ylä- ja alamäkeä mennen tullen. Vaikka talli on hyvin suunniteltu, talvikelit eri variaatioineen erittäin raskauttava tekijä. Rakastan ongelmanratkaisukykyäni ja olen tiettyyn pisteeseen saakka valmis näkemään vaivaa aivan tolkuttomasti esimerkiksi tammani tarhan kanssa. Mutta koska homma on fyysistä, kuten kaikki tiedämme, ei auta tilannetta krooninen selkäkipu, joka tulee ja menee miten haluaa. Tosin nyt alkusyksystä saakka on ollut jäädäkseen. Kipu jokaisella askeleella hidastaa menoa entisestään.

Pari tuntia fyysistä hommaa putkeen kipeällä selällä kelissä kuin kelissä (kun sataa, kastut, kun on pakkasta, jäädyt - jos et pysähdy niin hitaasti, jos pysähdyt, jäädyt umpi) - tai oikeammin, siinä p****kelissä -  jättää aika vähän paukkuja loppujen lopuksi oman hevosen ratsastamiseen. Itseasiassa olemme aika sidotut: en ratsasta kuravellissä, enkä kuhmuraisella. Tämä ei olisi ongelma laisinkaan, jos voisimme maastoilla! (Usein kun kenttä on huono, maastot ovat hyvät) Niinkuin normaalit maastovarmat lämminveriset. Olemme toki maastoilleet satunnaisesti ja aina kun tuntuu siltä, menen pienen maastolenkin. Tänään voi mennä hyvin, huomenna tammani tuo minut passagessa kotiin ja mielentila hyvin aggressiivinen, kontakti häviää. On aivan sama, olenko selässä vai maassa. Huokaus. Eli, jos aion maastoilla, täytyisi ainakin ratsastaa hyvin alle, virrakkaan tamman kanssa on turha lähteä kokeilemaankaan. Ja koska en voi ratsastaa huonoilla keleillä alle, olemme pattitilanteessa. 

Tammani pelkää siis autoja. Ei kaikkia autoja kuitenkaan. Omalleni se hörisee jo kun kuulee kun ajan pihaan ja jos pääsee kaulailemaan sitä niin hänhän tosiaan kaulailee vaikka katon lommolle. Maltillisella vauhdilla ohiajavat hiljaisen moottorin mersut ovat oikein ok. Kauhakuormaaja ja yhdistelmärekka kentän vieressä on toisinaan oikeinkin ok. Mutta kovaääniset (kiihdyttävät) ja liian kovalla nopeudella ajavat autot saa tammani lähes paniikkiin. Olimme sitten vaikka sivutiellä, tai kauempana koko tiestä. Oli hän sitten vaikka laitumella tien vieressä. Oli hän sitten vaikka omassa tarhassaan ilman näköetäisyyttä tielle. Kun kovaääninen auto "menee jossain" tammani lopettaa heinien syömisen ja pahimmillaan hermostuu, lievemmillään miettii "pitääkö tästä olla huolissaan". Tämä on todella harmillista.. Tiedän myös mistä tämä sai alkunsa, mutta en ihan osaa ratkaista asiaa. Kuinka pystyisin opettamaan tammani pois tästä ralliautopelosta. Meillä on pieni metsäpolku, joka on autoilta vapaa. Siellä tammani ei kuitenkaan rentoudu myöskään, sillä se polku/tie vie kohti Lahden moottoritietä.. Sieltä kuuluva autojen humina saa tammani välillä huolestuneeksi, välillä paniikkiin, päivästä ja hormoneista riippuen. Vaikka aika hyvin tammaani luen, aina en osaa sanoa koska on mikäkin päivä. Ja olen myös vain ihminen, teen virheitä ja joskus en ratkaise asiaa hiljaisella kärsivällisyydellä, vaikka ehdottomasti pitäisi. Ja toisin päin, tammani lukee minua kuin avointa kirjaa, en voi feikata, jos minulla palaa käpy/huolestun/säikähdän. Tammani haistaa sen heti.

Tammani on juuri tällä hetkellä oikein hyvässä kunnossa. Olemme kuitenkin täysin säiden armoilla. Sen sijaan, että väkisin yrittäisin hallita kaikkea ja miettiä pääni puhki miten säilyttää talven ajan kunto ja ulkonäkö, taidan päästää meidät molemmat lomalle. Se on vaan niin surullista, sillä keväällä on aloitettava alusta. Lihakset, gone. Kunto, gone. Ainoa mistä olen huolissani, on tammani mielen terveys. Toivon, että osaisi lomailla eikä stressaisi hän tuulesta ja sateesta. (kyllä, tammani tekee joinain päivinä myös niin..) Jos tuleekin hyvä talvi ja hienot ratsastuskelit niin sehän on sitten vain ihanaa ja kiitollisena vastaanotettua plussaa. 💝

Tässäpä siis mietittynä tällä kertaa a) ajankohtainen tilanteemme b) suuri ongelmamme, maastoilu - tai sen puute.

Sen kunniaksi myös pikku video ihan melkein viime viikolta kuvatuna. Itsellä se pirun selkä ja tästä syystä videollakin näkyy lähes kokoaikainen kolmipisteistunta, jota joudun käyttämään lähes joka askellajissa pahimmillaan. En ollut pystynyt ennen kuvauspäivää nostamaan laukkaa/laukata pariin viikkoon ollenkaan. Videolle saatiin nyt kuitenkin edes jotain liikuntaa. Hieman hupimielessä kasattu pätkä ei kuitenkaan saannut otsikolla "Bebun myyntivideo" läheisiäni lankaan. Enjoy.

Treeni-iloa kaikille teille, joilla on maneesi talvellakin. Ja meille muille treenionnea säiden kanssa! Maastoilkaa hevosillanne!💋

Ravurista ratsuksi: Temppuja ja lepoa

Pahoittelut ensialkuun postauksen myöhästymisestä, jos olet jo sunnuntaina odotellut iltalukemista. Sunnuntaisin kun ei tiettävästi ole muutakaan tekemistä. Kiva kuitenkin, jos nyt eksyit taas lueskelemaan. 

Hiljalleen ollaan edetty ja tammani on ottanut uuden elämäntyylinsä - ja minut ratsastajana - hienosti vastaan. Tuntui jopa tykkäävän! Olin todella onnellinen tuolloin, että meillä oli maneesi ja pääsimme keleistä huolimatta ratsastamaan aina rauhassa. En kuitenkaan suosittele tietentahtoen hevosestasi tekevän hiljaista maneesihissukkaa, kuten minä. Pidimme molemmat nimittäin liikaa maneesin hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta, siitä että saimme ratsastaa siellä aina useimmiten yksin korkeintaan linnunlaulun säestyksessä. Meillä ei ollut pelottavia maneesinurkkia, tuuli sai viuhua nurkissa, sade rummuttaa kattoa ja jopa lumet keväisin valua katolta ryminällä ja meillä oli kaikki hyvin. Toista se oli sitten ulkokentällä..

Olen silti tyytyväinen maneesialkuumme, sillä siellä tammani keskittyi minuun 99%sti. Pystyin opettamaan alusta saakka todella nopeasti asioita hyvin ja pieteetillä. Tammani oppi kuuntelemaan minua pikkutarkasti ja alusta saakka nyanssien tasolla. En tiedä olisiko se onnistunut säiden ja muun trafiikin armoilla ulkokentällä. Jos tammani oli joskus vähän liian diesel sisällä, niin ulkona vähän liian reaktiivinen.

Kun siirryimme ulkokentälle huomasin, että nyanssit katoaa, keskittymisestä katoaa 49% ja siellä on "nurkka". Kyllä, valitettavasti se muodostui: the nurkka. Sieltä nurkasta ilmestyy yllättäen autot, mopot, traktorit, sauvakävelijät, kävelijät, pyöräilijät ja muut hiihtäjät. Ja aina kun ei ilmestynyt, niiden ilmaantumisen mahdollisuus oli tammalleni usein liikaa. Välillä parempia päiviä, välillä huonompia. Toisin sanottuna, tammani ei koskaan oppinut täysin rentoutumaan ulkokentällä, mikä tarkoittaa sitä, että minä ratsastajana ratsastin hieman suurpiirteisemmin ulkona - hieman isommilla ja jopa voimakkaammilla avuilla.  Ihan vain, koska olen apinalle sukua tarratessani kahdeksi sekunniksi kiinni reaktion tullessa. No, näistä oli vain selviydyttävä ja nautittava hyvistä päivistä.

Jos ulkokentällä nyanssit katoaa, eikä hevonen ole ihan kuulolla samalla tavalla, niin liike sitä vastoin oli ulkona isompaa. Sitä pyrin hyödyntämään ja nauttimaan siitä. Olen sitä mieltä, että ensimmäisen parin vuoden aikana tammani ravi oli huikean hieno. Nyt mennään 3,5 vuoden kohdalla ja ravista on tullut aika tavallinen. Tammani on oppinut hieman säästämään itseään, eikä tee niin hurjasti töitä kuten alussa. Pahimmillaan ajattelen joskus, että minulla oli hieno hevonen, nyt en aina tiedä olenko onnistunut tekemään hänestä hienomman vai huonomman. No, ei mennä tähän aiheeseen. Olen joka tapauksessa koko ajan ollut sitä mieltä, että tammani on älyttömän hieno ratsastaa ja nauttinut siitä alusta saakka! Asenteeni ei ole koskaan, koskaan, ollut, että tässä nyt ratsastelen jollain ravurinrutkulla, joka ei osaa mitään ja josta ei ole mihinkään. En ikinä.

Otsikkona on kuitenkin temput ja lepo, voisin hieman avata sitäkin. Yksi tärkeimmistä asioista on oppia tuntemaan oma hevonen hyvin. Itse opin aika kantapään kautta asioita. Kuvittelin mm. nuoren lämminverisen hevosen (joka stereotyyppisesti kestää mitä tahansa ja on kaiken kokenut jo viisi vuotiaana) kestävän vaikka kesäsadetta. No ei kestänyt. 40 asteen horkkakuume keskellä kesää, siinä missä muut pihattolaiset nauttivat vilposasta suihkusta. No, totta kai siinä otin huomioon elämänmuutoksen aiheuttaman "stressin" ja mikrobikannan muutoksen, mutta vuosien saatossa olen - edelleen kantapään kautta - oppinut, että tammani ei ole vain kermapeppu, vaan todella hc kermapeppu. Hän viihtyy lämpimänä ja kuivana hännästä kavionreunaan. Kaikki järkeenkäyvät loimitussuositukset ollaan kyseenalaistettu ja romukoppaan heitetty kerta toisensa jälkeen. Olen päättänyt kuunnella tammaani, en muita asiantuntijoita. 

 

Tammani asui pihatossa ensimmäiset kaksi yhteistä vuottamme ja sitä suosittelen kyllä koulutuksen alussa. Ja lähinnä siis sen tasaisen liikunnan takia ja jos tulee jotain miksi ratsastamiseen tulee taukoa, niin hevonen kyllä laumassa liikuttaa itse itsensä pois liiasta virrasta. Pihattoasuminen ei omalla kohdallani tarkoita kuitenkaan huoletonta "hoida kun jaksat ja kerkiät" - elämää, vaan sitä suuremmalla syyllä hevonen tulee hoitaa joka päivä. Tarkistin sopivan loimituksen noin kaksi kertaa päivässä, joten tammallani oli aina kuivaa ja lämmintä yllä. Juu ei, ei asunut pihatossa pelkällä talvikarvalla, ei. 

Vieläkään en pääse oikein itse asiaan, kun ajatuvirta vie tätä tekstiä ihan mihin sattuu. No, tammani oli kuitenkin uuden oppimisen edessä kuin pesusieni. Tuntui jossain vaiheessa siltä, että minulta loppuu temput kesken, kun tammani vaan oppii kaiken minkä älyän opettaa. Koska tein paljon käyntityöskentelyä syystä ja toisesta, odottelin lihasten ja kunnon kasvua ravityöskentelyn kera, opetin paljon ja suht nopeasti erilaisten temppujen raakaversioita. Eli käytännössä tammani osasi suht pian erottaa väistöt ja avotaivutukset toisistaan. Vaikeinta oli opettaa etuosankäännös ja peruuttaminen, helponta ehdottomasti takaosankäännös, jota aloin tekemään oikeastaan heti kun aloimme treenaamaan aktiivisuutta ja kehonhallintaa. Takaosankännös tammallani tulee luonnostaan, voltti oli jo vaikeampi asia. Tässä vaiheessa olen opettanut tammalleni jo tuntumaa. Ravissa tuntuma luonnostaan hakeutuu siihen "kuolaimelle", käynti olikin vaikeampaa. Jos muistat, en halunut alkajaisiksi, että tammani alkaisi kulkemaan kaula kaarella näön vuoksi vielä pitkään aikaan. Vasta oikeastaan "temppujen" kautta, eli kun lähdetään työskentelemään kropan kanssa käynnissä, alkoi tammani asettumaan myös siihen kuolaimelle täysin luonnollisesti ja hyvän tuntuman säilyttäen. Tässä esim. se takaosankännös oli ratkaiseva, sillä se aktivoi sekä takajalkoja, painon väistöä (väistää ratsastajan painoapua) ja puolipidätettä. Koska halusin tammani opettaa siihen, että kuolaimelle asettaudutaan puolipidätteen kautta, täytyi käynnin olla tarpeeksi aktiivista (ei kiireellistä ja nopeatempoista/liikaa eteen), jotta puolipidätettä voi tehdä. Raviin siirryttäessä liike on luonnollisesti eteenpäin ja hevosen oli helpompi tuntuma säilyttäen asettautua kauniiseen muotoon (vaikka siis suoralla uralla). Taivuttelut tulivat vasta myöhemmin kuvioihin mukaan ja niiden kautta lähdimme hakemaan sitten siinä kuolaimella olon muodon muutosta eteen ja alas.

En tiedä, saitko mitään selvää tästä! Jos nyt jotain summa summarumia yritän koostaa tästä sanomastani, niin:

• en opettanut tammaani kulkemaan kuolaimella (tuntuma + kaula kaarelle asettuen) vaan tämä on seurausta "tempuista", joita opetan tammalleni; väistäminen, käännökset, puolipidäte. Kun tammani alkoi käyttämään (ja ajattelemaan) kroppaansa pyytämälläni tavalla, se alkoi myös hakeutumaan muotoon, jossa sen on helppo kulkea. (niska korkein kohta, sitä hain alkuun)
• ensin suht kootusti ja "kaulan liittymä auki" ja hevonen suorana
• -> siitä vasta taivutuksia ja muodon muuttamista tuntuma säilyttäen. Taivutuksilla (voltti, avo-) opetin tammaani hakeutumaan toisenlaiseen muotoon, myötäämään eteenpäin ja alaspäin. Tässä eteenpäinpyrkimys ja rentous säilytettävä (ei kuolaimen alle tyhjänä) jotta hevonen oppii ja uskaltaa kurkottaa pitkälle kohti kuolainta (ei paeta kuolanta tyhjänä kohti ryntäitä ja kaula jännittyneenä) Olennainen asia kuolaimen mutustelu; rennot leuat! Kuolain on viestintäväline.
• Kuinka temput opetettaan? No kehumalla. Kertomalla, että nyt teet jotain aivan upeeta, wau!
• Ratsastan pieteetillä, askel askeleelta. Ei kiire. Kerron sen hevosellekin.

Paljon uutta oppia ja aivotyöskentelyä vaatii myös lepoa. Ja hauskanpitoa! Mikä on parasta mitä hevonen suunnilleen tietää?

Piehtarointi tekee ensiksikin mielelle kutaa, mutta hevonen hoidattaa piehtaroimalla myös selkäänsä. Hyvän treenin jälkeen siis kamat pois ja vapaaksi juoksemaan, jos vaan mahdollista. Otin ensimmäiset laukat vasta 8 kk kohdalla, joten jos tammani halusi laukata vapaana, niin se oli parasta ratsastustreenin jälkeen mitä ajatella saattoi. Pidin tammallani myös paljon lepokausia, päästin lomalle (pihatto tästä syystä pop), jotta aivot saa jäsennellä asioita ja lihakset kasvaa. Se ei ole huttua se, että "lihakset kasvaa levossa". Se pitää paikkansa, ainakin minä uskon siihen, jos johonkin. Viikko, kaksikin lepoa silloin tällöin ja sitten taas töihin. Se on aina jännä huomata, mitä kaikkea tammani lomansa aikana "on oppinut". Jos ennen lomaa väistö oli jotain vähän sinne päin, niin loman jälkeen hän näytti että "katos äiti, näin tehdään väistö."

Palaillaan, hyviä treenejä! 💋

Ravurista ratsuksi: Kohti tuntumaa ja tasapainoa

Okei, nyt ravataan. Parissa kuukaudessa tasapaino alkaa kehittyä ratsastajan kanssa niin paljon, että ravailen ympäri maneesia. Joku voi ajatella, että no mitäs ihmeellistä siinä on. Minun mielestäni on! En pidä millään tavalla itsestään selvänä sitä, että pystyn ravaamaan hyvää, tahdikasta ravia hevosella, jonka takajalat ovat pitkät ja tulossa koko ajan etujalkojen yli. Tammani ei ole mikään rakennehirviö, mutta luonnostaan enemmän etupainoinen täykkärityyppi, kuin edestä luonnostaan ylöspäin kohoava ryhtinsä kanssa. Tammani oli minulle tullessaan vielä paljonkin takakorkea, nykyisin juuri ja juuri hieman takakorkea. Raville pitää antaa aikaa muodostua hyväksi.

Vaikka kehotan antamaan aikaa ei tarkoita sitä, etteikö tekemisessä olisi varsin tiukka vaatimustaso. Se taso on vain pidettävä oikealla .. no, tasolla. Siinä samalla kun treenailimme raviin tasapainoa ja voimaa, tein paljon työskentelyä käynnissä. Siinä tammastani alkoi tulla koko ajan näppärämpi, tasapainoisempi ja pikkuhiljaa saaden uusia oivalluksia elämästä. On mielenkiintoista opettaa hevoselle jotain aivan uudenlaista tapaa olla, tehdä ja osata. 

Tässä vaiheessa treenaamme paljon ja aika intensiivisesti seuraavia asioita käynnissä:

• kulmia. Kun ottaa pinta-alaksi pienemmän neliön, tehtävästä tulee johdonmukainen vaikka haastava. Kulmat kuulostaa tylsältä harjoitukselta, mutta umpisuoraa ravia paahtaneelle ravurille se on tuikitärkeä harjoitus, jossa aletaan oppia ihan uudenlaista koordinaatiokykyä. Aluksi voi olla hankalaa saada 90 asteen kulmaa ratsastettua, mutta siihen pikkuhiljaa pyritään. Kulmat ovat jatkossakin aina se ensimmäinen asia, mitä ratsastuksessa lähden työstämään. Tänään 3,5 vuotta myöhemmin tammani pystyy menemään lähes 90 asteen kulmat käynnissä, ravissa ja laukassa. 
• tuntumaa. Vielä en ole miettinyt lainkaan sitä, millaisessa asennossa tammani liikkuu. Tai tarkemmin sanottuna, olen ollut siitä erittäin tarkka. Haluan, että tammani oppii hyvän tuntuman. Hevosen asennon/rungon halusin olevan ryhdikäs, eteenpäin suuntautunut. Sellainen, jossa on hyvä ja tasapainoista liikkua. Kuolaimeen saa koskea (ei siis pakene kuolainta ylös eikä alas) ja asettuu pyynnöstä kumpaankin suuntaan loivasti.
• istuinapuja. Pysähtymisiä ja liikkelle siirtymisiä. Pikkuhiljaa pohjeapujen terävöityessä lisään mukaan istunnan merkityksen. Pyrin olemaan häiritsemättä hevosta enkä tuputtaa liikaa merkkejä kerralla. Aloitan istunnan pidätteistä ja pidän huolen, että lantio on "auki" ja liikkeen mukainen silloin kun haluan edetä. Kun asiat onnistuu tekemmään oiken, huomaa, että ns. kouluttamatokin hevonen vastaa hyvin. Itse asiassa, juuri sellainen hevonen vastaakin hyvin. Sitä herkkyyttä kannattaa kehua, palkita ja vaalia. Pikkuhiljaa painoapua voi alkaa hyödyntämään esimerkiksi voilteilla, mutta siitä myöhemmin.

Pyrin keskittymään siihen, että pyydän vain muutamaa asiaa kerrallaan. Ja silloinkin, kun työn alla on uuden asian oivaltaminen, pidän huolen että käynti on rentoa, etenee itsestään ja on tahdikkaan laadukasta. (ei passaa tai jännity, haen yliastuntaa rennolla, pyöreällä selällä)

Raviin siirymisessä olin kirjaimellisesti heti ensimmäisestä askeleesta aivan yhtä tarkka. Ravin määrän lisääntyminen per ratsastuskerta piti huolen siitä, että en koskaan pyytänyt ravia väsyneenä tai "sinne päin". Pyrin alusta saakka kertomaan tammalleni, että haluan sen keskittyvän jokaiseen askeleensa niin, että ravissa pysyy iso askel ja hyvä tahti. Kulmat olivat alkuun totta kai loivat, mutta niissä oli tuntuma alusta saakka ja lievä asetus ilman tahtirikkoja. Ympyröitä en edes vielä harjoitellut tässä vaiheessa, niihin koin että tasapainoa ja voimaa on liian vähän ja ravin laatu turhaan kärsisi. 

 

Ratsastuksen jälkeen tammani sai maneesissa toisinaan kävellä loppukäynnit vapaana. Hyvä tapa on kävelyttää lämmin hevonen hikiloimen kanssa ilman satulaa ratsastuksen päätteeksi, mutta vaatii jo taas pikkasen enemmän ratsastajalta vaivaa. Kuvan aikoihin tammani on saanut tutustua the heinäpaaliin. Heinäpaalin aiheuttamaa keskivartalorotevuutta ei tule sekoittaa A) metaboliseen oireyhtymään B) lihaksien kasvuun. Heinämaha ei ole tavoiteltava asia, mutta omasta mielestä herkkämielisellä hevosella parempi vaihtoehto kuin se toinen.

 

Kuolaintuntuma ei ole ollut tammani kanssa se helpoin ja toisaalta se on erittäin hyväsuinen. Hyvin herkkä suustaan ja tuntui, ettei mikään kuolain oikein mahtunut sinne, kieli on liian iso ja tila liian matala.. Kokeilin myös turparemmejä, josko se rauhoittaisi tilannetta, mutta se vasta pahensikin herkän tammani suun täysin levottomaksi sen keskittyessä turparemmin ärsyttävyyteen, vaikka remmit hyvin löysällä. Tammani toimii parhaiten ehdottomasti ilman turparemmiä ontolla ja kevyellä nivelkuolaimella, vaikka aluksi ratsastin paljon suoralla kumikuolaimella, jolla toimii myös edelleen hyvin.

Se, että on tuntuma, ei tarkoita sitä että hevonen saisi tukeutua täysin ratsastajan käteen ja menettää tasapainonsa heti, jos ohja löystyy. Ratsastajana sinun on huolehdittava, että tuntuma on pehmeä, kyvyt ja vastaanottavainen, mutta hevonen kantaa oman etuosansa rehellisesti itse. Usein ravurit saattaavat olla hyvinkin herkkäsuisia ja paeta kättä säästyäkseen paineelta. Hyvin nopeasti hevonen saattaa oppia, että tyhjänä turpa ryntäissä kulkeminen on "mukavinta" tai toisaalta välttää kokonaan kosketusta turpa menosuuntaan kohti alakaula pullottaen. Kummassakaan tapauksessa ei tulla etenemään siihen suuntaan, mitä minä tässä omassa koulutuksessani haen. Ja tämä on yksi tärkeimpiä asioita tässä kohtaa koulutusta, mielestäni. Toinen tyylisuunta saattaa olla ei-niin-herkkäsuiset, jotka pistävät hauikset koville. Sellainen oli oma SH-remonttini.

Muistutan vielä sinua, joka blogiini löysit (hauskaa), että nämä ovat omia kokemuksiani. En sano, että sinun tarvitsisi tehdä juuri niin kuin minä teen ja hevosiakin on lähtökohtaisesti niin  monenlaisia, että myös ratkaisuja on lukuisia. Mutta näin me etenimme ja ne puran tähän blogiin. Jos olet havainnut oman tapasi hyväksi ja etenette niin kuin suunnitelmissa on, niin se on loistavaa myös! Meidän tavoitteena on hyvän ja laadukkaan kouluhevosen taidot oppinut lämminverinen, minkälaisia tavoitteita teillä on?

Treeni-iloa kaikenlaisiin tavoitteisiin, palaan pian!  💋

Ravurista ratsuksi: Aloituksesta liikkeelle

Viime viikolla noustiin selkään ensimmäisen kerran ja todettu, että ravuri kantaa ratsastajaa mukisematta. Satulaan nousu tehtiin varman päälle monesta syystä ja yksi syy on seuraava: tammani seisoo nykyisinkin paikoillaan jakkaran vieressä kaikilla neljällä jalalla, kun nousen selkään.

Listaan vielä virheitä, joita tässä kohtaa voi tehdä:

• nousta selkään väärässä mielentilassa, kun hevonen on stressaantunut tai miettii jotain muuta
• noustaan maasta, jolloin ratsastajan paino roikkuu koko komeudellaan hevosen toisella kyljellä (auts)
• tökitään samalla varpailla hevosen kylkiä vasten (auts)
• tömähdetään satulaan (auts)

Mitä tästä todennäköisesti seuraa:

• hevonen stressaantunut ja on väärässä mielentilassa myös seuraavilla kerroilla kun noustaan satulaan
• hevonen alkaa stressaamaan jo koko satulaannousutilannetta ja pyrkii pakoon
• hevonen ei satulaannousussa seiso paikoillaan, vaan hyörii ja pyörii, pahimassa tapauksessa yrittää saada ratsastajaa alas. (pukittaa, keulia)
• ratsautuminen on ikuisesti selviämistä (ehdinkö selkään vai en, ennen kuin hevonen liukenee alta ylös, alas, sivulle)

Näiltä siis vältytään paremmin, kun maltetaan tehdä se eka kerta huolella ja oikein. Jos itse törmäisin hevoseen, joka ei osaa seistä tai pahimmillaan panikoi/stressaantuu/käyttäytyy holtittomasti ratsautuessa, kouluttaisin nousun uudestaan ihan alusta sen sijaan, että yrittäisin selvitä.

Meillä ei tammani kanssa ollut apulaista enimmäisen kerran jälkeen, joten olin oikein onnellinen, että hän seuraavana päivänä otti minut selkäänsä täydellisen tyytyväisenä. Pääasia tässä oli se, että luotto tammaani oli melkoinen. Mielentila oli niin keskittynyt ja rauhallinen (kiitos maneesi), että tiesin selviäväni ilman seuraa. Okei, nyt mietit, että "itse nousin selkään ja lähdin maastoon, no big deal". Siitä vilpittömästi onnittelen! Aika pian kuitenkin lähdimme käymään myös maastossa, tosin vain huomatakseni että tammani on kaikkea muuta kuin liikennevarma. Ei siis meidän kohdalla tullut kuuloonkaan, että olisin tehnyt ensimmäiset ratsastukseni maastossa  - edes käynnissä - sillä se olisi ollut yksinkertaisesti liian riskialtista meidän kohdalla (lähteä yksin) ja epätoivottujen tapojen oppimisen riski olisi noussut 80%. Sitä vastoin, tammani rakasti maneesia. Koki olevansa siellä a) turvassa b) kuin kotonaan. Olenkin naureskellut, että tammani on syntynyt "väärään identiteettiin" ja on sielultaan oikeasti kouluhevonen kaikkine lieveilmiöineen. Rakastan itse maastoilua, mutta tammalleni se on ollut aika jännittävää. Palaan tähän teemaan kuitenkin myöhemmin aiheella "mikä meillä meni vikaan".

Takaisin maneesiin. Tästä se sitten alkoi, puuduttava kouluttaminen kouluratsuksi. Paitsi, että se oli kaikkea muuta kuin puuduttavaa! Ymmärrän kyllä, että kaikilla ei riitä tietotaitomotivaatio tähän ja mielummin mennään maastoon "ravaamaan montea" ja pitämään hauskaa. Mutta osalla on halua ja tavoite saada hevosestaan koulutettua taitava kouluratsun tehtävissä.

Meni noin viikko tai kaksi, että ratsastin vain käyntiä tammani kanssa. Kyllä, ympäri maneesia, kierros kierrokselta. Ensiksi en ratsastanut tietenkään heti joka päivä ja kun ratsastin, ratsastin noin 20 min. maksimissaan itse töitä. Miksi:

• hevoselle aikaa miettiä opittua (vapaapäivät)
• hevosen lihaksistolle aikaa tottua uudenlaiseen liikkumiseen ja rats. painoon (vapaapäivät)
• hevoselle opetetaan tänä aikana perusapuja: pohkeesta eteen, painosta kääntyminen ja pysähtyminen, tuntuman opettelu
• hevosen tasapaino !!! ei ole kykeneväinen muuhun, eli tasapainon kehittymistä odotellen.

Aika nopeasti tammani oppi ja sitä mukaan aina uusi juttu lisättiin opetussuunnitemaan. Seuraavat asiat opeteltiin suunnilleen tässä järjestyksessä:

• pohjemerkistä eteen päin
• pysähdys - käynti - pysähdys
• suoraan meneminen (siis oikeasti suoraan, jalkojen välissä, tunnelissa) (tämä on haastavaa, se täytyy opettaa hyvin)
• loivista kulmista jyrkempiin kulmiin, taipuminen kulmissa (erittäin vaativaa!)
• tuntumaan totuttaminen (ei tarkoita kaula kaarella menemistä!)

Kun nämä asiat alkoi olla hallussa, siirryin raviin. Tässä edettiin aivan yhtä hitaasti. Taas seuraavat pari viikkoa lisäsin ravin määrää. Ensimmäisellä kerralla riitti muutama pitkä sivu kumpaankin suuntaan treenin päätteeksi. Onnistuminen -> lopetus. Siitä lisäsin pitkien sivujen ravailun määrää, jotta saadaan tasapainoa "uudessa" askellajissa vahvistettua. Meidän maneesissa pitkät sivut olivat pitkiä, pienellä ympyränmuotosella kentällä tai pellonkulmalla tämä olisi haastavampaa. Tässä kohtaa, jos hevosesi on liikennevarma sekä mielentilaltaan maastoon/metsäpoluille sopiva, tekisin nämä harjotteet maastossa, enkä pienellä kentällä.

Raviin siirryttäessä täytyy olla tarkkana, että "kuuntelee" missä vaiheessa hevosen tasapaino on. Se on yksi tärkeimmäistä - ei, se on tärkein asia koko ratsutuksen aloittamisessa! Sille täytyy antaa aikaa kehittyä ja sitä ei saa ratsastaja häiritä yhtään. Ratsurodut saattavat olla tässä kohtaa lähtökohtaisesti paremman tasapainon omaavia ja ne koulutetaan ratsuksi nollasta. Ravurin kanssa täytyy ottaa huomioon se tärkeä tosiasia, että sitä ei kouluteta nollasta, vaan miinuksen puolelta! Raviharjoituksiin siirtymisessä on huolehdittava:

• istu keskellä satulaa
• pidä vatsalihaksilla itsesi "kevyenä"
• kevennä varovasti ja liikkeen suuntaisesti
• kuitenkaan tekemättä hevosta etupainoiseksi (vielä lisää).

Vauhti olisi syytä pitää maltillisena, koska tasapainon puutteen vuoksi (ja ratsastajan paino tekemässä etupainoa lisää) hevonen saattaa olla altis kompurointiin. Kun käyntitaustatyöskentely on kuitenkin tehty hyvin, reippaampikin hevonen pysyy maltillisemmin "alla".

Mitä tässä vaiheessa ravissa en tee:

• ratsasta voltteja tai edes ympyröitä
• ratsasta jyrkkiä kulmia siinä vaiheessa, kun lisään ravitreenin koko kierroksen kestäväksi
• istu alas harjoitusraviin
• tykitä menemään täysiä.

Mihin kiinnitän huomiota:

• tahtiin, jonka on pysyttävä samana ja laadukkaana alusta saakka, ravi saa olla isoa, sitä ei saa pidätellä pois!
• hevonen ei mene etupainoiseksi (sitten siirtyminen käyntiin ja korjaus)
• hevonen kantaa itsensä ja etuosansa
• hyväksyy kevyen tuntuman
• muoto on se, missä hevonen saa pidettyä parhaiten tasapainonsa ilman että ratsastaja auttaa (ei peräänanossa, muodossa, kaula kaarella, turpa ryntäissä, eikä alakaula pullottaen tyhjänä)
• tahtiin
• tahtiin
• ja tahtiin
• siirtymisten laatuun.

Mitä tässä vaiheessa suosittelen maneesi/kenttätyöskentelyn lisäksi:

• käyntimaastoja
• metsäpolkuja käynnissä ratsastajan kanssa ja ilman.

Lopetan aina onnistumiseen ja kehuihin, jotta tammalleni jää hyvä mieli ja itsetunto treenin jälkeen! Tässä vaiheessa en ole vielä kertaakaan ratsastanut tammaani hikeen tai muutenkaan painostanut mihinkään - uuden oppiminen on ollut vain ja ainoastaan hauskaa. Ja vaikka ei olisikaan niin "hauskaa", kehuilla (en nameilla) olen saanut tammani uskomaan, että tässä tehdään jotain ihan huippua juttua.

Treeni-iloja ja seuraavaan kertaan! 💋

Eka kerta

Hevosen ratsuttaminen ja kouluttaminen on yhtä hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, kuin tämän blogin päivitystahti. Olet siis hankkinut itsellesi lämminverisen ravurin, josta aiot loihtia itsellesi ratsun. Maastomopon? Vai puskapollen. Höntsälijän? Ehkä kenties jopa kouluhevosen tai estetykin, jos rahkeet riittää. Jos ei muuta, niin aina voi kokeilla matkaratsastusta. Mikä tahansa onkaan suunnitelmasi, kartoita se ja ole reilu. Ja sitten ei muuta kuin toimiin.

Sitten tuleekin se tylsä osuus, nyt on meinaan edettävä hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti. Itselläni ei ole mitään höntsäilyjä vastaan, mutta höntsäily ei saa olla synonyymi puutteelliselle koulutukselle, riittämättömälle lihaskunnolle ja epäloogiselle treenille ja liikutukselle.

Juoksuttaminen ennen selkään nousua on ihan hyvä tapa varmistaa, että hevosella ei ole ihan liikaa virtaa ja samalla valmistaudutaan "työmoodiin"

Suuntaudutpa mihin tahansa sitten tulevaisuudessa, niin varaisin ainakin vuoden aikaa hevoselle kehittyä ratsun identiteettiin. Jos tämä onnistuu, voit jatkaa haluamallasi uralla hevosesi kanssa olematta sen kanssa täysin hukassa. Tai että hevosen ei tarvitse olla täysin hukassa.

Jos sinulla on käytössäsi maneesi tai hyvä, tilava kenttä, onneksi olkoon! Käytä sitä. Oma tammani ei luonnollisesti ollut koskaan kokenut maneesia ennen minulle tuloaan. Otimme maneesin hyvin haltuun hyvissä ajoin ennen ratsautumista, kävelimme yhdessä ja erikseen. Pidin tammaani enemmän vapaana, mutta siinä ohessa opettelimme myös liinaan ja juoksutukseen. Tammallani oli iso ravi ja mukavuudenhaluinen mieli, joten ympyrällä ravaaminen oli työlästä. Tästä syystä en sitä vaatinutkaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Sen sijaan vapaana pidin tammaani maneesissa paljon irrallaan ja opetin pikku hiljaa ääniavuille. Tammani oli varsinainen diesel alkuun, eikä pelkoa sellaisesta riekkumisesta ollut. Mielummin se olisi nuuhkinut kaikessa rauhassa paikkoja ja katsellut itseään peilistä. Jos ja kun sain tammani laukkaamaan pitkän sivun, olin itse hiestä märkä. Laukka ei kuitenkaan ollut se mitä haettiin, vaan vapaana ollessaan tarkoitus oli pitää yllä jonkilaista kuntoa ylläpitävää (ravi)liikuntaa. Syitä tähän mm. a) hevonen on treenikunnossa ja tottunut liikkumaan enemmän tai vähemmän. Mikäli hevonen ei olisi treenikunnossa, samainen liikunta olisi kuntoliikuntaa ilman häiriötekijöitä (ratsastajaa selässä) b) hevosen täytyy satulaanlaitossa olla hyvissä sielun ja ruumiin voimissaan, mutta ei liian virtava, oheisliikunnasta on siis pidettävä huoli. (laitumella olo 24/7 on hyvä energian tasaaja) c) luodaan hyvä mielikuva tulevasta työpaikasta, kun siellä oleillaan rennosti ja sinne on kiva mennä (maneesi, kenttä). HUOM. Tutkaile hevosesi olemusta ja mielentilaa. Jos se on jännittynyt, stressaantunut tai juoksee vapaana holtittomasti ja ratsautumista ajatellen aivan liian vääränlaisessa energiassa, älä pidä vapaana. Vapaana juoksuttamisen tarkoitus on lähentää teidän välistä suhdetta ja rentouttaa hevosta uudessa ympäristössä, ei toisin päin.

Okei. Hevosesi alkaa olla siinä kuosissa, että sen selkään viitsii nousta. Mikäli hevosesi selkä ei ole mitä parhaimmassa lihaskunnossa, käytä satulaa. Käytä joka tapauksessa satulaa. Ota itsellesi avustaja, joka pitää hevosta liinassa varmuuden vuoksi ja itsellesi kaulanaru/kauhukahva - varmuuden vuoksi. Tarkoitus on, että et tule tarvitsemaan kumpaakaan. Ensimmäisellä selkäännousu kerralla riittää, että

• nouset satulaan varovasti. Kaveri voi toki puntata, mutta siinä täydyt olla varma, ettet lösähdä satulaan. Itse totutin tammani saman tien jakkaraan ja nousin hitaasti jalustimesta. Älä missään nimessä nouse suoraan maasta (milloinkaan oikeastaan) ja varo tökkimästä hevosen kylkeä!
• seistään paikoillaan, kunnes ollaan varmoja, että hevonen on rento ja hyväksynyt sinut selkäänsä. Yleensä ihminen koittaa olla selässä alkuun hyvin kevyt ja matala, ei isoja liikkeitä. Kehu ja rapsuta, tee hämmentyneen hevosen olosta mukava ja turvallinen.
• kun seisominen sujuu, käyntiä taluttajan avustuksella. Tässä kohtaa taluttaja on se, jota hevosen tulisi kuunnella, selässä olet vain matkustaja.
• that's it. Maksimissaan vartti työskentelyä ja laskeutuminen satulasta yhtä varovasti. Tässä kohtaa paljon kehuja ja kiitoksia, hevonen tietää tehneensä jotain mahtavaa.

Itse tammani kanssa kävelin myös ilman taluttajaa, koska mielentila ja hevosen rentous antoi siihen mahdollisuuden. Yleensä lämminveriset ottavat satulaanlaiton hyvinkin lungisti, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat valmiita. Siinä täytyy itse malttaa mielensä eikä ahnehtia liikaa.

Tammani oli ensimmäisellä ratsastuskerralla kuin humalassa koikkelehtiva puupökkelö. Ohjasta pystyi pysäyttämään ja suunnilleen ohjaamaan, mutta liikkeelle piti päästä vain ääniavuin maanittelemalla. Oma tammani ei ole koskaan lähtökohtaisesti ollut mikään vikkelä vekkuli reippaana touhottomassa, vaan kaikki on pitänyt opettaa ja motivoida työn kautta. Silti tänä päivänä tammani menee joka päivä ratsastuskentälle uteliaana ja mielellään, sekä tekee töitä hyvällä sykkeellä ja ns. työmoraalilla.

Kun ensimmäinen ratsastuskerta oli tehty, sai tammani "riisua satulan" maneesissa ja pääsi jälleen vapaaksi ihailemaan itseään peilistä. Ehdoton pääasia ensimmäiselle ratsastuskerrallemme oli se, että siitä jäi hevoslle turvallinen, rento ja erittäin hyvä mieli. Se olikin erittäin tärkeää, sillä seuraavalla kerralla jouduimme pärjäämään itse ilman avustajaa. Siitä sitten taas seuraavassa postauksessa.

Siihen saakka, 💋
Kysymyksiä?
Rustaa alle ↓