Ravurista ratsuksi: Lämminverinen ei tarvii loimia

Lähden siitä ajatuksesta, että jokainen on vastuussa oman eläimensä hyvinvoinnista ja sen tuntemisesta. On olemassa tutkimuksia ja niitä kyseenalaistavia tutkimuksia, joista voi ja kannattaa ottaa suuntaviivat tekemiseen varsinkin, jos omaa kokemusta ei ole. Sen jälkeen kannattaa opiskella ahkerasti oma hevonen.

Itse hain tammani kotiin toukokuun helteessä ja tyrkkäsin laitumelle. Nuori lämminverinen hevonen pärjää ja karaistuu kesän laitumella, talvella pihatossa tulee karaistumaan ja pärjäämään vielä lisää. Tämä oli suunnitelma sen kummemmin suunnittelematta. Lämminverisethän ovat niin kuin suomenhevoset ja shettikset ja muut ponit: kasvattavat valtavan talvikarvan ja nauttivat olostaan ulkona mieluiten säässä kuin säässä. Mitä hurjempi sää, sen hauskempaa, sanovat. Jos nyt joskus joku vuoreton sadetakki pahimmilla myrskysateilla, mutta ettei vaan tule kuuma.

No, oma tammani paleli kesäkuun kesäsateessa laitumellaan umpijäässä ja horkassa, 40 asteen kuumeessa. Totesin, että nuori lämminverinen ei ehkä olekaan tehty teräksestä, varsinkaan kuin mikrobikanta on muuttunut ja elämänmuutoksen aiheuttama (ei mitenkään hälyttävän oireileva) stressi vaikuttaneet mahdollisesti vastustuskykyyn. Tammani ei silloin ollut minulle tietenkään läpikotaisin tuttu ja onnittelin itseäni, että kuukauden yhteiselon jälkeen meinaan tappaa tammani kesäsateeseen. Tästä alkoi hevoseni (loimittamisen) opiskelu. Meni lopulta pari kokonaista vuotta, että annoin periksi omalle intuitiolle ja hyvästit yleiselle mielipiteille, yleisille tutkimuksille ja loimivastaiselle asenteelle.

Suomessa on suurimmaksi osaksi niin rankat kelit, että paljon pelätty ja parjattu yliloimittaminen on pienempi riski Suomessa kuin vaikka Ausseissa tai jo keski-Euroopassa, uskaltaisin väittää. Kun vielä 20 vuotta sitten oli rikos pitää hevosta huonolla säällä (suurin osa suomen säistä) ulkona ilman asianmukaista loimitusta liian pitkään, saati yön yli !!! (tosin loimet eivät olleet silloin kovin teknisiä) ja varsinkaan lämmintä tallia johon päästä kuivumaan joka yö, niin nyt on jotenkin ylpeyden aihe jos hevonen valitsee seisoskelun (heinäpaalin äärellä tai muuten vaan) kaatosateessa tai lumipyryssä ladossa (ns. pihatto) seisomisen sijaan. Hevosethan siinä vain nauttivat olostaan peppu tuulta päin. Koska ovat sukua villihevosille ja toteuttavat siinä villiä luontoaan.

No. Niinkuin alkuun sanoin, jokainen tuntee hevosensa. Vaikka yllättävän moni palstoilla kysyy muilta, että "pitäisikö mun laittaa mun hevoselle loimi päälle vai ei kun se tuolla sateessa seisoo? Ei kyllä vielä tärise!" Hmmmn.

Oma tammani ei omasta mielestään taida olla sukua villihevosille vaan prinsessoille. Okei, edellinen lause oli vain viihteellistä - ei inhimillistämistä vaan - ihmistämistä, mutta totuus on se, että tammani saa päättää: Mitä enemmän päällä, sen parempi. Mitä lämpimämpi, sen mukavampaa. Noin yksinkertaisuudessaan. Opettele siis tuntemaan hevosesi, jokainen on yksilö.

Tammani asuu tällä hetkellä ulkotallissa, joten se on jatkuvasti ulkona. Eli hengittää 24/7 lähes ulkoilmatasoista ilmaa. Tammani on siis viileässä, jopa kylmässä, koko ajan, mutta lämpimänä. Keuhkot tykkää, mutta myös lihakset tykkää. Tammaani ei tarvitse (toistaiseksi) klipata, vaikka treenit olisivatkin täysipainoiset vuoden ympäri, siitä pitää huolta tarpeeksi lämmin loimitus: talvikarva pysyy maltillisena. Näin ollen superpaksuksi kasvanut karva ei tukahduta ja läkähdytä hevostani liikutuksessa ja jos hiki tulee, hyvällä ja tehokkaalla (edelleen loimia on oltava tarpeeksi päällä) kuivatuksella hikinen hevonen kuivuu alle tunnissa käytännössä ulkona.

Tammani on sään armoilla 365, mutta aina suojattuna. Sillä on jatkuvasti heinää saatavilla, mutta sen ei tarvitse kuitenkaan syödä itselleen heinämahaa - eli syödä pysyäkseen lämpimänä. Tammani ei tarvitse käyttää talvella energiaa lämpimänä pysymiseen sateella, tuulessa, myrskytuulessa, lumisateella tai pakkasella eikä jännittää lihaksiaan seistessään paikoillaan säästöliekillä tuulta vastaan taistellen. Loimet tekevät sen tammani puolesta: pitävät lihakset lämpimänä ja kuivana, ja tammani voi keskittyä tarhassa kaikkeen muuhun, kuten vaikka vaelteluun, nukkumiseen, metsäelokuviin, syömiseen, hengailuun.

Yritän nyt vähän tässä ehkä sanoa, että ei loimitus ole mikään paha asia tai mörkö. Se on vain tehtävä oikein ja siinä on oltava johdonmukainen. Vuoreton tai muuten ohut sadeloimi nollaräntäkelillä, joka saattaa päästää vielä läpi tosiaan painaa sen talvikarvan littaan ja auttamisen sijasta hevosella on painava, märkä ja jääkylmä kangas isojen lihasten päällä. If you see the point. Myöskään epäsopivat tai huonosti päälle laitetut loimet ei suojaa. Jos tammallani on edestä liian kapeaa, se liikkuu kuin nuorallakävelijä, jos liikkuu ollenkaan. (muutaman kerran on ollut säikähdys)

Sitten on hevosia, joita loimet häiritsee ja kutittaa. Ja sitten on hevosia, joilla on kylmä loimen alla, koska loimi on liian ohut eikä lämmitä vaan estää ohutta karvaakin toimimasta, joten what's the point. Omalla tammallani tunnen selkään heti, onko loimitus ollut hyvä vai ei ja käytän myös alkulämmittelyssä pitkään loimea selän päällä. Verryttelyaika lyhenee huomattavasti ja myös mukavoituu, jos lihakset ovat lämmitetty. Vrt. tanssijaan, joka venyttelee tanssiosuuksien välissä. Villahousuissa lihakset vertyy nopeammin, kuin ilman villahousuja. Kylmä lihas on jäykkä ja sen väkisin verryttäminen liian nopeasti/huolimattomasti aiheuttaa ongelmia ja vaurioita.

Näin meillä, ja näin minun ajatuksia aiheesta. Suosittelen kuitenkin, että loimia kannattaa käyttää, jos siltä yhtään tuntuu. On olemassa monta tapaa olla ilman loimia, antaa sen kasvattaa paksu karva ja nauttia elämästä nakkena niin kuin luonto tarkoitti. Mutta huonolla kelillä 24/7 seisottaminen ei ole sitä. Eikä säännöllisesti jumppaavalle hevoselle kovin mukavaa. Luota intuitioon, älä tuntemattomien ihmisten ohjeisiin, jotka eivät ole hevostasi edes nähneet.

Myös lämminveriset tarvitsevat loimia. Loimet voivat olla joskus jopa hyväksi. Oma tammani saattaisi pysyä hengissä (mikäli ei sairastuisi) ilman loimia hyvällä totutuksella tai jopa shokkihoidolla talvenkin yli ilman rihman kiertämää, mutta tammani elämässä siitä ei ole kyse; hengissä pysymisestä. Se ei ole villihevonen, jonka täytyy sinnitellä karuissa oloissa. Tammani on aika mukavuudenhaluinen ja aika kesy, jolla on ihmisen ja olosuhteiden rajoittama tila liikkua. Sen sijaan, että sanon tammalleni "pärjäile ja koita pysyä hengissä" kysyn "onko sulla mukavaa." Kesyhevosen etuoikeus.

Ravurista ratsuksi: Fashion

Hei let's talk about muoti.

Muoti on ihana asia! Itse haaveilen kaikesta ihanasta, vaikka varustesäilytyspaikat, kodin kaapit, auto ja kellarit pursuavatkin hevostarvikkeita. Silti, vaikka olen ostanut vähän. Olen nimittäin kasvanut hevoselämään ja -alaan 80-luvulla ja 90-luvulla. Pääsääntöisesti Suomessa ei hevosvarustemarkkinoita ollut, vaan muoti ostettiin Messarista, myöhemmin Areenalta kerran vuodessa.

80-luvulla valikoimaa ei ollut niin paljon: Stubbenin tai Kiefferin satulat olivat pop, väreinä varusteissa (lähinnä huovissa ja riimuissa) kirkkaan punainen tai kirkkaan sininen. Satulanmuotoisia satulahuopia oli tarjolla enemmän kuin neliöhuopia ja neliöhuovan koristeena oli blingin sijaan maksimissaan vain toisella puolella olevat kaksi tai kolme vauhtiraitaa, nekin olivat ehkä turhaa brassailua. Satulassa oli punosnaruvyö ja siihen tehtiin itse suojapehmusteita käsityöntunnilla, mielellään teddykankaasta. Suitsista pidettiin hyvää huolta, sillä ne olivat hyvin pitkälle ainoat. Tai no, kilpailevilla ratsukoilla kisasuitset erikseen, luxusta.

Pinteleinä väreissä oli valinnanvaraa, punainen tai sininen. Ne olivat lievästi joustavaa puuvillaa ja niiden päässä oli kaksi narua, joilla pintelit solmittiin jalkoihin kiinni. Pintelinpatjoina käytettiin vanhoja toppatakkeja neliöksi leikeltynä, tai sitten mentiin ilman pintelinpatjoja. Ratsastaja käytti MaNun hyvässä lykyssä kokonahkapaikkaisia ratsastushousuja, tai sitten mentiin vaan polvipaikoilla. Väreinä beige (jäänne 70-luvulta), musta, harmaa tai tummansininen. Kuljetussuojia ei ollut, ja jos oli, ne olivat nahkaiset. Sen sijaan käytettiin isoja patjoja ja pinteleitä kuljetuksissa. Kypärät olivat hienoja. Edistyneessä mallissa oli kolmipistekiinnitys ja muovinen leukasuojus. Oma ensimmäinen kypäräni oli kaunis, musta ja samettinen, jossa oli vain yksi nepparilla kiinnitettävä remmi leuan alta, ilman leukasuojusta. Pudotessa 80-90 -luvuilla oli aina jännää seurata oliko ratsastaja vai kypärä aikaisemmin maan kamaralla ja kuinka kaukana toisistaan.

90-luvulla tuli lama, mutta myös turvakypärät pakollisiksi estekilpailuissa. Edelleen arkena ratsastettiin vanhoilla "kypäräpäähineillä", joissa kiinnitysremmit taiteiltiin kypärän ympärille - kypärä siis laitettiin päähän, mutta sitä ei kiinnitetty. (lue uudestaan kohta "pudotessa 80-90 -luvuilla..") Satuloissa edelleen Stubben piti puoliaan ja Stubbenin satula-auto oli tuttu näky myös kansallisissa kisoissa. Muodikkuudessa ja valikoimassa 90-luvulla päästiin aivan iso harppaus eteenpäin. Tylsien perusnahkaisten suitsien ja turparemmien tilalle tuli niittikoristellut turparemmit sekä messinkiheloilla koristellut suitset. Ensimmäiset timantein koristellut otsapannat aiheuttivat paheksuntaa ja kadehdintaa, salaista ihastusta ja huokailuja. Mitä vielä, markkinoille rytisi lampaan villa. Ja siis villapinteli, joita käytettiin kuljetuksen sijaan nyt myös ratsastuksessa ja ne sai tarralla kiinni. Esteillä piti olla lampaanvillavuoratut nahkasuojat. Ja ne värit. Vihdoin jotain järkevää: 90-luvulla kuuluit joko viinpunaisiin tai sammaleenvihreisiin. Enkkuviltit tulivat. Ja Hansbon kuivatusloimi. Niiden välilläkin oli vähän joko tai. Tiesitkö muuten, että sadeloimet tulivat 90-luvulla? Ja että niiden materiaali oli vanhanaikaista sadetakkikangasta? Kaulakappaleet olivat aika uusi juttu. 80-luvun peruskangasohjat vaihtuivat joko punottuihin nahkaohjiin tai napakoihin kumiohjiin. Satulahuovissa satulamalli meni pois muodista ja neliömallista tuli suositumpi. Jos materiaali oli vielä samettia, niin hyvä niin.

Ratsastushousuissa 90-luvulla värit oli se juttu, vakosametti se materiaali. (unohdetaan kouluratsastajien pussihousut) Mitä rohkeamman värin löysit, sen parempi. Väreinä saattoi olla ruosteenruskeasta lohenpunaiseen, turkoosinvihreästä keltaiseen. Itse ostin keltaiset kokonahkapaikkaiset bökät Saksan reissulla ja voin sanoa, että olisin voinut valita kyllä jonkun toisen värin.. Sammaleen vihreä ja viininpunainen olivat turvallisia värejä, tummansininen aika out/boring. Ja puhutaanko hieman siitä, kun kokochapsit olivat muotia! Ei puhuta tämän enempää. Sitten tuli minichapist. Molemmissa oli hapsut.

Korvahuput tulivat! Niitä kutsuttiin flyveiliksi. Niissä oli pitkä naru, jolla varmistettiin, että huppu pysyy paikoillaan kierittämällä naru leukahihnan ympärille. Niistä oli myös hapsut. Jos loimissa 80-luvlla materiaalina käytettiin juuttikangasta ja villaa, niin 90-luvulla markkinoille tuli vihdoin toppaloimet ja kuivatukseen keksittiin fleece.

Muodin juhlaa koko 90-luku, eikö vain! Ainoa vaan, että oli lama. Lama opetti käytännölliseksi. Mitään ei heitetty pois ja siviikäytöstä poistetut vaatteet siirtyivät tallivaatteiksi. 90-luvun muodista huolimatta tallitytöt eivät ole olleet kovin tyylikkäitä kierrätetyissä toppavaatteissaan ja -kengissään. Toki, sitten tuli öljykangastakki, tikkitakki ja lopulta KyraK. Luojan kiitos.

Että mitäpä muodista. Jollain tavalla tuntuu, että 90-luvusta ei olla menty paljoa eteenpäin, päinvastoin se on tullut hyvin pitkälle viime vuosina takaisin muotiin. Itselläni on edelleen muodissa kierrätys ja vanhasta kiinni pitäminen. Uutta markkinoilla on kuitenkin hevosten loimet, jotka on onneksi aivan toista luokkaa kuin 20-30 vuotta sitten sekä lämmössä, että sateenkestävyydessä ja toki satulatkin ovat kehittyneet. Moni asia on kuitenkin mennyt myös huonompaa. Vaikka valikoima on ylirunsas, laatu tuntuu olevan vaikka suitsissa aivan jotain muuta suuressa osassa tarjontaa. Itselläni on vielä paljon juttuja jäljellä ihan 80-luvulta saakka. Käytetyimmät suitseni on 80-luvulta, joita käytän edelleen päivittäin. Voisinkin seuraavalla kerralla käärästä puuvillapintelit jalkaan ja sitoa ne naruilla kiinni vanhojen ja uusien aikojen kunniaksi. Punaiset totta kai.

Miten tämä muoti liittyy lämminverisiin hevosiin? No siten, että kuulemma oikean muodin avulla saat hevosestasi paremman hinnan ratsumarkkinoilla.

Tai sitten voit toki kouluttaa hevosesi hyvin ja käyttää vaikka vintagea.

Ravurista ratsuksi: Kaula avoinna

Ratsastin tässä yksi päivä tammallani ja vaikka valmistaudumme talvi(horrokseen)kauteen, niin silti tuli niin hyvä mieli toisen motivaatiosta. Siitä kun yli kolmen vuotta sitten aloitimme versus tähän päivään, täytyy muistaa aina välillä olla oikein kunnolla kiitollinen. Ensinnäkin, tammani osaa kaiken minun ansiosta (minusta huolimatta) ja on ylpeä omista taidoistaan. Erityisesti jälkimmäisestä tulen onnelliseksi, sillä on ilo ratsastaa hevosella, jolla on motivaatio ja into kohdillaan. 

Ratsastin asioita läpi, joita olemme viime aikoina paljon harjoitelleet: avotaivutukset, sulku- ja vastataivutukset, pohkeenväistö ja sulkuväistö. Takaosankäännöstä, etuosankäännöstä, ympyrällä takaosan väistämistä ja etuosan väistämistä. Kaikki nämä tammani erottaa toisistaan ja vaihtaa liikettä "lennossa". Eniten tammani kuitenkin odotti, josko tänään olisin sillä tuulella (eli pohja hyvä), että antaisin sen treenata sen lempitreeniä laukkaa. Vaikka täpinöissään olikin, aikuistumisen tunnistaa siitä, että tammani malttoi odottaa merkkiä ja "hyökkäyksen" sijasta nostaa laukan aikuismaisesti ja tyylikkäästi. Oikein mukava ratsastus siis! Mutta mistä kaikki alkoi ja millaista reittiä tähän on tultu? Siitä kirjoitan tätä blogia ja nyt ollaan blogissa vielä ensimmäisen vuoden kohdalla ja alkutekijöissä, ainakin joiltain osin.

Edellisessä postauksessa avasin ravityöskentelyäni, kuinka kokoan ja venytän, ja miksi siinä järjestyksessä. Siihen päälle tulee tietenkin osuus itse "oppimis/työskentelyvaiheesta", eli se kohta, kun opetan hevoselle jotain uutta, tai treenaamme sitä. Koen tarpeelliseksi vielä jatkaa hieman tuota ravityöskentelyn ja hevosen muodon avaamista.

En suinkaan ole ehdoton, että hevonen ei saa mennä "kuolaimen taakse" koskaan, mutta siinä on vissi ero kuitenkin tuntumissa (ja välillä saatan pitkiä aikoja ratsastaa vastoin omia arvojani päin peetä ja ihmetellä missä mättää, kunnes taas hoksaan...). Joskus hevonen saattaa näyttää, että on pyöreänä eteen, mutta jännittääkin kaulaansa niin, että tuntuman kuminauhamaisuus puuttuu. Toisaalta hevonen saattaa olla hyvin kootun oloinen, mutta kaula on lukossa ja liike katki. (Tai mennä sellaisessa perusmuodossa sama homma.) Näistä (molemmista) olen itse tosi tarkka, sillä ratsastamisesta ei pidemmän päälle tule yhtään mitään, jos jompi kumpi tilanne on päällä. Itse koen, että kun hevosen ja ratsastajan välillä on "kevyt tuntuma", siinä on myös hieman painetta. Koko hevosessa siis. Ratsastajana huolehdit, että "säilöt" sen paineen hevosen ja itsesi välille kevyellä tuntumalla ja tällöin myös pystyt säätelemään kaulan asentoa, hevosen vauhtia, askelta, kaikkea. Jos hevonen laittaa itsensä (tai ratsastaja) liian "pakettiin", niin silloin yksi olennainen asia tapahtuu, nimittäin avonainen kaulan ja pään liittymä ei toimi. Sama tapahtuu helposti myös ratsastettaessa "eteen-alas". Hoen usein tammalleni ratsastaessa, "hei, kaula auki, kaula auki!!". Saattaa kuulostaa hullulta, mutta se on hyvin olennainen asia. Liike katkeaa, tuntuma katoaa (hevonen roikkuu tai pakenee tyhjäksi) ja usein mikä pahinta; tulee pohkeelle raskaaksi ja kuuroksi silloin kun pään ja kaulan liittymä menee tukkoon. En tiedä voisiko rollkur olla päinvastainen tunne? Mutta siinä on vastakohta sille mitä tarkoitan kaula auki.

Ymmärsitkö? En todellakaan tiedä osasinko selittää ymmärrettävästi. :)

Yleensä yhteen ratsastuskertaan kuuluu  siis erilaisia muotoja hevosella, kuten viime postauksessa kerroinkin. Mutta lisäksi, vaikka koko ajan pyrin siihen että tuntuma toimii oikein aina alkuverkkakäynnistä loppuraviin saakka (usein toiveajattelua, sillä itse täydyn tammani kanssa löytää tuntuma aina joka päivä uudestaan. Joskus siihen menee puoli kierrosta, joskus puoli tuntia, riippuu paljon tammani kiireistä katsella maisemia "ja muita juttuja") niin yhden ratsastuskerran aikana on myös ns. "peräänantoa" ja the peräänantoa. Kutsun nyt tätä "täydellistä tuntumaa ja muotoa" nyt peräänannoksi. Vaikka näennäisesti hevonen koko ratsastuksen ajan liikkuu jossain muodossa (pitkässä, lyhyemmässä, kootumassa jne.) niin koko ratsastuksen ydin on usein se, että haen sitä the peräänantoa. Se on se hetki, kun ollaan hevosen kanssa aivan samalla taajuudella. Se hetki, kun hevonen on niin kuulolla kuin mahdollista, mutta myös erittäin haavoittuvainen - täysi luottamus ratsastajaan. Se tunne on huikea, ja se on myös hevoselle raskasta eikä sitä harjoiteta pitkiä aikoja kerralla. Hyvin vahva ja kokenut hevonen tietenkin pystyy siihen, mutta pikkuhiljaa. Tällaista peräänantoa itse olen lähtenyt treenaamaan kootun käynnin kautta ja koottua käyntiä olen harjoitellut alusta saakka. Hyvin suuri osa (uskallan veikata) ei kiinnitä käyntiin ja sen laatuun mitään huomiota, varsinkaan "ex-ravurilla". Olenko väärässä? Itse verkkaan käynnissä usein ensimmäisen 20 min. ennen kuin otan raviin. Jos otan raviin liian aikaisin, eikä hevonen ole kunnolla lämmin, tammani suorastaan protestoi: käpertyy kirjaimellisesti itseensä ja irvailee ratsastajalle. Hän on hidas syttymään (mutta sytyttyään nopea).

Kuvassa kootun käynnin harjoittelua vuoden ratsutuksen kohdalla. Hevosen tulee olla ihan rento, mutta eteenpäin pyrkivä. Pieni painekaan ei ole pahitteeksi, hevosen tarkoitus ei  kuitenkaan ole rynnätä kättä vasten eikä ratsastaja saa vetää käyntiä kasaan. Kuvassa näkyy se mitä haen; pään ja kaulan liittymä on avoin.

 

Kuvassa ravissa eteen-alas työskentelyä, edelleen kaula auki. Kokoamisen vastapainoksi tietenkin venyttävää treeniä. Kokoamisen avulla saadaan kuitenkin paljon hyötyä tasapainon kehittämiseen, mutta myös ravin laadun parantamiseen. Kun käynnissä kokoaminen tuli tammalleni tutuksi ja se alkoi hahmottamaan omaa kroppaansa ja pitkiä jalkojaan aivan uudella tavalla, siirryin ravin työstämiseen. Sen avulla saan parhaina ja onnistuneina päivinä (kun olemme siinä the peräänannossa) kasvatettua tammani raviin niin ilmaa, tahtia, voimaa ja liitovaihetta (mutta ei vauhtia). Sittemmin olen päässyt treenaamaan sitä laukassa ja tällä hetkellä tammani on hiffannut, että äiskä siellä selässä tulee hyvin, hyvin tyytyväiseksi, kun hän kokoaa laukka-askeltaan. Mutta nämä ovatkin sitten jo taas ihan uusia tarinoita nää. 

Niitä odotellessa, hyvää treeniä!

Tämän kerran vinkki: huolehdi, että kaulan ja pään liittymä pysyy avoinna, ei lukossa, tukossa, suljettuna.

Ravurista ratsuksi: Selkä pyöreäksi

Tänään aion pureutua yhteen lempiaiheeseeni, eli hevosen muotoon. Olen jo hieman avannut ajatustani hevosen muodosta aikaisemmin, mutta nyt jatkan aiheesta lisää. Muoto, joka ei rajoitu siis mihinkään kaulan tai pään nyökkyyn, vaan koko hevosen kropan läpi liikkuvaan muotoon. Jos ravihevoset käsittääkseni saa liikkua aikalailla "selättä", niin ratsuhevosen päinvastoin täytyy vetää vatsaa sisään ja nostaa selkää mahdollisimman pyöreäksi. Ja tämä siksi, jotta ne selkälihakset vahvistuisivat, ratsastajaa kannatellaan lihaksilla eikä rangalla, lihaksien avulla myöhemmin kootaan ja venytään. 

 

Kuvademoina käytän kuvia vuodelta 2015, jolloin tammani oli kantanut satulaa (ja minua) selässään tasan vuoden. Vuoden aikana ei töitä oltu tehty millään tavalla superintensiivisesti, vaan kuten olen aiemmin kertonut, hyvin verkkaisesti ja paljon "lomakausia" pitäen vaikka pieteetillä uusia asioita opettaen. Tässä vaiheessa olemme työskennelleet käynnissä ja ravissa, laukkatreenit maneesissa ratsain ovat olleet lähinnä kokeiluluontoisia silloin tällöin tähtien asentojen ollessa kohdillaan.

Hevosia on eri mallisia, rodusta riippumatta. Olen itse aikalailla alusta saakka unohtanut, että tammani on lämminverinen ravihevonen ja sillä tavalla jotenkin "erilainen" ratsukoulutettava tai ratsu tai ylipäätään hevonen. Olen kouluttanut tammani kuin minkä tahansa hevosen kouluttaisin, eli vain hevosen mukaan ja sitä kuunnellen. Välillä muistuttanut itseäni, että ai niin, tammani kuuluisi (muka) olla juoksia. 

Tammani kroppa on aavistuksen pitkänmallinen, se on korkea, mutta siro. Kuitenkin leveämpi kuin moni puoliverinen (se siitä silakkateoriasta) ja ratsulihasten kehittyessä tuntuu välillä hyvin skrodelta. (en puhu heinämahasta) Nykyisin mietin usein, että hittoako piti näin iso hevonen toivoa. Varsinkin kun tammani "näkee jotain" tunnen itseni vierellä hyvin, hyvin pieneksi. 

Kun olen lähtenyt työstämään ravia, olen ottanut tämän pitkän mallin ja sitä kautta lievän halukkuuden etupainoisuuteen huomioon heti alussa. Kuten olen jo ehkä miljoona kertaa sanonut, en pitänyt kiirettä tammani "muodon" (siis sen nyökyn) kanssa. Halusin, että tamman oppisi hyvän tuntuman ensin ja ehdottomasti kantamaan itse itsensä heti alusta saakka. Jos olisin ohjannut heti ensimmäisistä kerroista saakka tammani pään alas ja hyvin todennäköisesti myös sellaiseen "tyhjään, kuolainta pakenevaan ns. tuntumaan", olisin alkanut ratsastaa tammaani heti etupainoisena. Tyhjä, etupainoinen, tahditon ja tasapainoton.. ei kuulosta houkuttelevalta. Hyvin usein kuitenkin näen tällaisia lämminveriravuriratsuja vielä monen vuoden ratsuttamisen jälkeen (toki muun rotuisiakin). Hevosta ei siis ole alun alkaenkaan koulutettu kantamaan itseään, vaan tyydytty johonkin muuhun.

 

Kun tammani tasapaino ja tahti ovat kehittyneet ravitreenien ja muiden koordinaatiota kehittävien tehtävien myötä, alkaa se asettumaan luonnollisesti oikeaan muotoon sekä kropastaan, että kuolaimelle. Oman tammani kanssa aloitan aina niin päin, että alussa (pitkien käyntityöskentelyjen jälkeen, verkkaan siis käynnissä) aloitan ravin hyvin koottuna ja ryhdikkäänä. Haen hyvää eteenpäinpyrkimystä ja tavoitteena olisi, että onnistuneen käyntityöskentelyn ansiosta hevonen on jo heti kättelyssä hyvin pohkeen edessä itseään kantaen myös seuraavissa askellajeissa, tässä tapauksessa ravissa. Pidän sitä ryhdikkyyttä ja eteenpäinpyrkimystä paljon tärkeämpänä asiana kuin kaulan asentoa. Tai oikeastaan: olen siitä todella tarkka. Pidän siis tammani ryhdin alussa hyvin säntillisesti luotiviivalla. Jos tammani aikoo kipata itseään luotiviivan alle, tiedän, että minulla ei ole aitoa tuntumaa ja liian vähän jalkaa. (ei niin, että käyttäisin jalkaa paljon, se tunne vain tulee, kun hevonen "ei kuuntele" pohjeapua terävästi) Tai näin tulee käymään, jos sallin luotiviivan taakse pakenemisen liian heppoisin perustein ja silloin rohkaisen tammaani nostamaan ryhdin reippaasti luotiviivan yläpuolelle.

Nyt tulee kuitenkin tarkka huomio: hevonen ei saa olla (tyhjänä) kuolaimen yläpuolella, vaan tuntumalla. Hevosen tulee olla menossa eteenpäin, mutta ei juosta alta. Pää saa olla "katse eteenpäin", mutta se ei tarkoita samaa kuin alakaula edessä ja "katse yläkautta silmiin". Hevosella tulee olla pyöreä ylälinja koko ajan, se on se mitä tässä koko hommassa haen. Ei siis pää ylhäällä ja selkä alhaalla.

Yläkuvassa tammani eteenpäinpyrkimys on hyvä, liike on eteenpäin ja turpa johtaa, ylälinja on kuitenkin edelleen pyöreä koko kropasta. Tällaisessa ravissa ns. working trottia soisi näkevän enemmänkin. Aina, jos tulee hankaluuksia; tunnen tammani etupainoiseksi; jää pohkeen taakse tai hidas pohkeelle; tuntuu ettei liike virtaa hevosessa mihinkään, palaan tähän. Nostan hevosen kuolaintuntuman tälle korkeudelle ja annan sen liikkua. Usein se hevosen liike torpataan pyytämällä se pää nyökkyyn ja katselemaan kentänpohjaa. Usein jos ongelmana on tunne että hevonen on "pohkeen takana" virheellisesti aletaan ratsastamaan hevosta eteen. Ratkaisu on mielestäni päinvastainen ja ryhti ylös.

No niin, kuten yläkuvissa näkee, ohjani on hyvin lyhyt. Käden liike on minulla kuitenkin hyvin eteenpäin ja tuntumani on kevyt ja joustava. Hevonen on valmis taipumaan kumpaakin suuntaan helposti ilman tahdin rikkoa jne. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ratsastan koko treenin näin. Ei, muotoa tulee vaihdella ja hevosen tulee saada myös venyttää. Mutta etupainoisuuden välttämiseksi järjestykseni on tämä. Jos hevoseni olisi hyvin topakasti kokoava ja vaikeammin venyvä kropaltaan, tekisin eteen-alas treenin ensin ja sitten kokoaisin. Tammallani teen taas toisin päin, eli kun se kantaa itsensä, liike virtaa hyvin, se kykenee venyttää koko kroppaa kaikilla neljällä jalalla liikkuen, eikä muutu etupainoiseksi kottikärryksi. Kun teen venyttämisen loppuverryttelyksi, liike ei katkea tai tyssää. Jos tekisin sen tammallani alkuverkaksi, liikettä ei ikinä edes syntyisi.

Yläkuvassa annan ohjaa ja sitä mukaa tuntuman säilyttäen tammani työntää turpaa eteen. Ylälinja säilyy edelleen pyöreänä, mutta venyy. Kokoamisaste pitenee ja koko hevonen pitenee. Ryhtitammasta tuleekin mäyräkoira. Tärkeää on pitää huolta, että askel pysyy rentona, tahti säilyy ja edelleen, hevonen kantaa itsensä. Pidän siitä huoli, etten pyydä muotoa liian "pyöreäksi", vaan kannustan työntämään turpaa eteen. Askel pitenee ja isonee, säilytä siis oma tasapaino äläkä häiritse hevosen tasapainoa tässä herkässä tilanteessa. Tässä venyttelytreenissä ei välttämättä tarvitse edes mennä lujaa (toki päästä liikettä irti, jos hevosesi haluaa), kunhan liike virtaa, rullaa, siinä on svungia. Tunne, että hevonen edelleen on sen kuuluisan pohkeen edessä, on tärkeää. Siinä vaiheessa, kun hevonen lösähtää tyhjäksi kuolamella liian rullalle kaulastaan (turpa kohti ryntäitä), myös liike katkeaa ja hevonen jää pohkeen taakse, siitä tulee raskas. Siinä vaiheessa on peli menetty. Koita siis lopettaa ennen kuin niin käy tai ainakin itse koen, että sellainen "eteenalas" on hyödytöntä.

Yläkuvassa menemme hiljaista tempoa jo, tammani silti kurkottaa kohti kuolainta, ylälinja on edelleen pyöreä. Vielä ihan muutama askel ja päästän tammani venyttämään vielä kunnolla eteen ja alas käynnissä, job well done.

Tässä kohtaa saa jo olla mallia kottikärry, tammani saa venyttää pitkälle alas. Jos kävelee turpa maassa, olen oikein tyytyväinen. Vaikka hevosen muoto on yhden treenin aikana muuttunut, on hevonen työskennellyt kaikissa muodoissaan tuntumalla. Itse koen, että olimme oikein hyvässä peruskunnossa vuoden ratsutuksen jälkeen ja tammani vaste uuteen tapaan liikkua oli oikein hyvä. Sittemmin mitä pidemmälle olemme koulutuksessa päässeet, niin myös timantin kulmat ovat hioutuneet, eikä ratsastaja pääse yhtään helpommalla. Mitä enemmän tammani oppii, sitä parempaa ratsastusta se vaatii minulta. Hauskaa, eikö.

Tällaista tällä kertaa, toivottavasti tekstistä oli jotain iloa! 

Palaillaan taas.

Ravurista ratsuksi: Tilannekatsaus ja treenivideo

Meille hevosihmisille säät ja erityisesti pa***t säät on erityisen hankalia. Otamme helposti sateet, tuulet ja pakkaset, loskat ja liukkaat hyvin henkilökohtaisesti. No, Suomen olosuhteet on kovat. Ei se sisu-myytti tyhjästä ole nyhjästy. Itselläni on nyt sellainen diili, että siivoan ulkoboxeja kolme ja letkutan tai kannan vedet sisään ja ulos 3(-6) hevoselle, heinät sisään ja ulos 3(-6) hevoselle. On ylä- ja alamäkeä mennen tullen. Vaikka talli on hyvin suunniteltu, talvikelit eri variaatioineen erittäin raskauttava tekijä. Rakastan ongelmanratkaisukykyäni ja olen tiettyyn pisteeseen saakka valmis näkemään vaivaa aivan tolkuttomasti esimerkiksi tammani tarhan kanssa. Mutta koska homma on fyysistä, kuten kaikki tiedämme, ei auta tilannetta krooninen selkäkipu, joka tulee ja menee miten haluaa. Tosin nyt alkusyksystä saakka on ollut jäädäkseen. Kipu jokaisella askeleella hidastaa menoa entisestään.

Pari tuntia fyysistä hommaa putkeen kipeällä selällä kelissä kuin kelissä (kun sataa, kastut, kun on pakkasta, jäädyt - jos et pysähdy niin hitaasti, jos pysähdyt, jäädyt umpi) - tai oikeammin, siinä p****kelissä -  jättää aika vähän paukkuja loppujen lopuksi oman hevosen ratsastamiseen. Itseasiassa olemme aika sidotut: en ratsasta kuravellissä, enkä kuhmuraisella. Tämä ei olisi ongelma laisinkaan, jos voisimme maastoilla! (Usein kun kenttä on huono, maastot ovat hyvät) Niinkuin normaalit maastovarmat lämminveriset. Olemme toki maastoilleet satunnaisesti ja aina kun tuntuu siltä, menen pienen maastolenkin. Tänään voi mennä hyvin, huomenna tammani tuo minut passagessa kotiin ja mielentila hyvin aggressiivinen, kontakti häviää. On aivan sama, olenko selässä vai maassa. Huokaus. Eli, jos aion maastoilla, täytyisi ainakin ratsastaa hyvin alle, virrakkaan tamman kanssa on turha lähteä kokeilemaankaan. Ja koska en voi ratsastaa huonoilla keleillä alle, olemme pattitilanteessa. 

Tammani pelkää siis autoja. Ei kaikkia autoja kuitenkaan. Omalleni se hörisee jo kun kuulee kun ajan pihaan ja jos pääsee kaulailemaan sitä niin hänhän tosiaan kaulailee vaikka katon lommolle. Maltillisella vauhdilla ohiajavat hiljaisen moottorin mersut ovat oikein ok. Kauhakuormaaja ja yhdistelmärekka kentän vieressä on toisinaan oikeinkin ok. Mutta kovaääniset (kiihdyttävät) ja liian kovalla nopeudella ajavat autot saa tammani lähes paniikkiin. Olimme sitten vaikka sivutiellä, tai kauempana koko tiestä. Oli hän sitten vaikka laitumella tien vieressä. Oli hän sitten vaikka omassa tarhassaan ilman näköetäisyyttä tielle. Kun kovaääninen auto "menee jossain" tammani lopettaa heinien syömisen ja pahimmillaan hermostuu, lievemmillään miettii "pitääkö tästä olla huolissaan". Tämä on todella harmillista.. Tiedän myös mistä tämä sai alkunsa, mutta en ihan osaa ratkaista asiaa. Kuinka pystyisin opettamaan tammani pois tästä ralliautopelosta. Meillä on pieni metsäpolku, joka on autoilta vapaa. Siellä tammani ei kuitenkaan rentoudu myöskään, sillä se polku/tie vie kohti Lahden moottoritietä.. Sieltä kuuluva autojen humina saa tammani välillä huolestuneeksi, välillä paniikkiin, päivästä ja hormoneista riippuen. Vaikka aika hyvin tammaani luen, aina en osaa sanoa koska on mikäkin päivä. Ja olen myös vain ihminen, teen virheitä ja joskus en ratkaise asiaa hiljaisella kärsivällisyydellä, vaikka ehdottomasti pitäisi. Ja toisin päin, tammani lukee minua kuin avointa kirjaa, en voi feikata, jos minulla palaa käpy/huolestun/säikähdän. Tammani haistaa sen heti.

Tammani on juuri tällä hetkellä oikein hyvässä kunnossa. Olemme kuitenkin täysin säiden armoilla. Sen sijaan, että väkisin yrittäisin hallita kaikkea ja miettiä pääni puhki miten säilyttää talven ajan kunto ja ulkonäkö, taidan päästää meidät molemmat lomalle. Se on vaan niin surullista, sillä keväällä on aloitettava alusta. Lihakset, gone. Kunto, gone. Ainoa mistä olen huolissani, on tammani mielen terveys. Toivon, että osaisi lomailla eikä stressaisi hän tuulesta ja sateesta. (kyllä, tammani tekee joinain päivinä myös niin..) Jos tuleekin hyvä talvi ja hienot ratsastuskelit niin sehän on sitten vain ihanaa ja kiitollisena vastaanotettua plussaa. 💝

Tässäpä siis mietittynä tällä kertaa a) ajankohtainen tilanteemme b) suuri ongelmamme, maastoilu - tai sen puute.

Sen kunniaksi myös pikku video ihan melkein viime viikolta kuvatuna. Itsellä se pirun selkä ja tästä syystä videollakin näkyy lähes kokoaikainen kolmipisteistunta, jota joudun käyttämään lähes joka askellajissa pahimmillaan. En ollut pystynyt ennen kuvauspäivää nostamaan laukkaa/laukata pariin viikkoon ollenkaan. Videolle saatiin nyt kuitenkin edes jotain liikuntaa. Hieman hupimielessä kasattu pätkä ei kuitenkaan saannut otsikolla "Bebun myyntivideo" läheisiäni lankaan. Enjoy.

Treeni-iloa kaikille teille, joilla on maneesi talvellakin. Ja meille muille treenionnea säiden kanssa! Maastoilkaa hevosillanne!💋

Ravurista ratsuksi: Temppuja ja lepoa

Pahoittelut ensialkuun postauksen myöhästymisestä, jos olet jo sunnuntaina odotellut iltalukemista. Sunnuntaisin kun ei tiettävästi ole muutakaan tekemistä. Kiva kuitenkin, jos nyt eksyit taas lueskelemaan. 

Hiljalleen ollaan edetty ja tammani on ottanut uuden elämäntyylinsä - ja minut ratsastajana - hienosti vastaan. Tuntui jopa tykkäävän! Olin todella onnellinen tuolloin, että meillä oli maneesi ja pääsimme keleistä huolimatta ratsastamaan aina rauhassa. En kuitenkaan suosittele tietentahtoen hevosestasi tekevän hiljaista maneesihissukkaa, kuten minä. Pidimme molemmat nimittäin liikaa maneesin hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta, siitä että saimme ratsastaa siellä aina useimmiten yksin korkeintaan linnunlaulun säestyksessä. Meillä ei ollut pelottavia maneesinurkkia, tuuli sai viuhua nurkissa, sade rummuttaa kattoa ja jopa lumet keväisin valua katolta ryminällä ja meillä oli kaikki hyvin. Toista se oli sitten ulkokentällä..

Olen silti tyytyväinen maneesialkuumme, sillä siellä tammani keskittyi minuun 99%sti. Pystyin opettamaan alusta saakka todella nopeasti asioita hyvin ja pieteetillä. Tammani oppi kuuntelemaan minua pikkutarkasti ja alusta saakka nyanssien tasolla. En tiedä olisiko se onnistunut säiden ja muun trafiikin armoilla ulkokentällä. Jos tammani oli joskus vähän liian diesel sisällä, niin ulkona vähän liian reaktiivinen.

Kun siirryimme ulkokentälle huomasin, että nyanssit katoaa, keskittymisestä katoaa 49% ja siellä on "nurkka". Kyllä, valitettavasti se muodostui: the nurkka. Sieltä nurkasta ilmestyy yllättäen autot, mopot, traktorit, sauvakävelijät, kävelijät, pyöräilijät ja muut hiihtäjät. Ja aina kun ei ilmestynyt, niiden ilmaantumisen mahdollisuus oli tammalleni usein liikaa. Välillä parempia päiviä, välillä huonompia. Toisin sanottuna, tammani ei koskaan oppinut täysin rentoutumaan ulkokentällä, mikä tarkoittaa sitä, että minä ratsastajana ratsastin hieman suurpiirteisemmin ulkona - hieman isommilla ja jopa voimakkaammilla avuilla.  Ihan vain, koska olen apinalle sukua tarratessani kahdeksi sekunniksi kiinni reaktion tullessa. No, näistä oli vain selviydyttävä ja nautittava hyvistä päivistä.

Jos ulkokentällä nyanssit katoaa, eikä hevonen ole ihan kuulolla samalla tavalla, niin liike sitä vastoin oli ulkona isompaa. Sitä pyrin hyödyntämään ja nauttimaan siitä. Olen sitä mieltä, että ensimmäisen parin vuoden aikana tammani ravi oli huikean hieno. Nyt mennään 3,5 vuoden kohdalla ja ravista on tullut aika tavallinen. Tammani on oppinut hieman säästämään itseään, eikä tee niin hurjasti töitä kuten alussa. Pahimmillaan ajattelen joskus, että minulla oli hieno hevonen, nyt en aina tiedä olenko onnistunut tekemään hänestä hienomman vai huonomman. No, ei mennä tähän aiheeseen. Olen joka tapauksessa koko ajan ollut sitä mieltä, että tammani on älyttömän hieno ratsastaa ja nauttinut siitä alusta saakka! Asenteeni ei ole koskaan, koskaan, ollut, että tässä nyt ratsastelen jollain ravurinrutkulla, joka ei osaa mitään ja josta ei ole mihinkään. En ikinä.

Otsikkona on kuitenkin temput ja lepo, voisin hieman avata sitäkin. Yksi tärkeimmistä asioista on oppia tuntemaan oma hevonen hyvin. Itse opin aika kantapään kautta asioita. Kuvittelin mm. nuoren lämminverisen hevosen (joka stereotyyppisesti kestää mitä tahansa ja on kaiken kokenut jo viisi vuotiaana) kestävän vaikka kesäsadetta. No ei kestänyt. 40 asteen horkkakuume keskellä kesää, siinä missä muut pihattolaiset nauttivat vilposasta suihkusta. No, totta kai siinä otin huomioon elämänmuutoksen aiheuttaman "stressin" ja mikrobikannan muutoksen, mutta vuosien saatossa olen - edelleen kantapään kautta - oppinut, että tammani ei ole vain kermapeppu, vaan todella hc kermapeppu. Hän viihtyy lämpimänä ja kuivana hännästä kavionreunaan. Kaikki järkeenkäyvät loimitussuositukset ollaan kyseenalaistettu ja romukoppaan heitetty kerta toisensa jälkeen. Olen päättänyt kuunnella tammaani, en muita asiantuntijoita. 

 

Tammani asui pihatossa ensimmäiset kaksi yhteistä vuottamme ja sitä suosittelen kyllä koulutuksen alussa. Ja lähinnä siis sen tasaisen liikunnan takia ja jos tulee jotain miksi ratsastamiseen tulee taukoa, niin hevonen kyllä laumassa liikuttaa itse itsensä pois liiasta virrasta. Pihattoasuminen ei omalla kohdallani tarkoita kuitenkaan huoletonta "hoida kun jaksat ja kerkiät" - elämää, vaan sitä suuremmalla syyllä hevonen tulee hoitaa joka päivä. Tarkistin sopivan loimituksen noin kaksi kertaa päivässä, joten tammallani oli aina kuivaa ja lämmintä yllä. Juu ei, ei asunut pihatossa pelkällä talvikarvalla, ei. 

Vieläkään en pääse oikein itse asiaan, kun ajatuvirta vie tätä tekstiä ihan mihin sattuu. No, tammani oli kuitenkin uuden oppimisen edessä kuin pesusieni. Tuntui jossain vaiheessa siltä, että minulta loppuu temput kesken, kun tammani vaan oppii kaiken minkä älyän opettaa. Koska tein paljon käyntityöskentelyä syystä ja toisesta, odottelin lihasten ja kunnon kasvua ravityöskentelyn kera, opetin paljon ja suht nopeasti erilaisten temppujen raakaversioita. Eli käytännössä tammani osasi suht pian erottaa väistöt ja avotaivutukset toisistaan. Vaikeinta oli opettaa etuosankäännös ja peruuttaminen, helponta ehdottomasti takaosankäännös, jota aloin tekemään oikeastaan heti kun aloimme treenaamaan aktiivisuutta ja kehonhallintaa. Takaosankännös tammallani tulee luonnostaan, voltti oli jo vaikeampi asia. Tässä vaiheessa olen opettanut tammalleni jo tuntumaa. Ravissa tuntuma luonnostaan hakeutuu siihen "kuolaimelle", käynti olikin vaikeampaa. Jos muistat, en halunut alkajaisiksi, että tammani alkaisi kulkemaan kaula kaarella näön vuoksi vielä pitkään aikaan. Vasta oikeastaan "temppujen" kautta, eli kun lähdetään työskentelemään kropan kanssa käynnissä, alkoi tammani asettumaan myös siihen kuolaimelle täysin luonnollisesti ja hyvän tuntuman säilyttäen. Tässä esim. se takaosankännös oli ratkaiseva, sillä se aktivoi sekä takajalkoja, painon väistöä (väistää ratsastajan painoapua) ja puolipidätettä. Koska halusin tammani opettaa siihen, että kuolaimelle asettaudutaan puolipidätteen kautta, täytyi käynnin olla tarpeeksi aktiivista (ei kiireellistä ja nopeatempoista/liikaa eteen), jotta puolipidätettä voi tehdä. Raviin siirryttäessä liike on luonnollisesti eteenpäin ja hevosen oli helpompi tuntuma säilyttäen asettautua kauniiseen muotoon (vaikka siis suoralla uralla). Taivuttelut tulivat vasta myöhemmin kuvioihin mukaan ja niiden kautta lähdimme hakemaan sitten siinä kuolaimella olon muodon muutosta eteen ja alas.

En tiedä, saitko mitään selvää tästä! Jos nyt jotain summa summarumia yritän koostaa tästä sanomastani, niin:

• en opettanut tammaani kulkemaan kuolaimella (tuntuma + kaula kaarelle asettuen) vaan tämä on seurausta "tempuista", joita opetan tammalleni; väistäminen, käännökset, puolipidäte. Kun tammani alkoi käyttämään (ja ajattelemaan) kroppaansa pyytämälläni tavalla, se alkoi myös hakeutumaan muotoon, jossa sen on helppo kulkea. (niska korkein kohta, sitä hain alkuun)
• ensin suht kootusti ja "kaulan liittymä auki" ja hevonen suorana
• -> siitä vasta taivutuksia ja muodon muuttamista tuntuma säilyttäen. Taivutuksilla (voltti, avo-) opetin tammaani hakeutumaan toisenlaiseen muotoon, myötäämään eteenpäin ja alaspäin. Tässä eteenpäinpyrkimys ja rentous säilytettävä (ei kuolaimen alle tyhjänä) jotta hevonen oppii ja uskaltaa kurkottaa pitkälle kohti kuolainta (ei paeta kuolanta tyhjänä kohti ryntäitä ja kaula jännittyneenä) Olennainen asia kuolaimen mutustelu; rennot leuat! Kuolain on viestintäväline.
• Kuinka temput opetettaan? No kehumalla. Kertomalla, että nyt teet jotain aivan upeeta, wau!
• Ratsastan pieteetillä, askel askeleelta. Ei kiire. Kerron sen hevosellekin.

Paljon uutta oppia ja aivotyöskentelyä vaatii myös lepoa. Ja hauskanpitoa! Mikä on parasta mitä hevonen suunnilleen tietää?

Piehtarointi tekee ensiksikin mielelle kutaa, mutta hevonen hoidattaa piehtaroimalla myös selkäänsä. Hyvän treenin jälkeen siis kamat pois ja vapaaksi juoksemaan, jos vaan mahdollista. Otin ensimmäiset laukat vasta 8 kk kohdalla, joten jos tammani halusi laukata vapaana, niin se oli parasta ratsastustreenin jälkeen mitä ajatella saattoi. Pidin tammallani myös paljon lepokausia, päästin lomalle (pihatto tästä syystä pop), jotta aivot saa jäsennellä asioita ja lihakset kasvaa. Se ei ole huttua se, että "lihakset kasvaa levossa". Se pitää paikkansa, ainakin minä uskon siihen, jos johonkin. Viikko, kaksikin lepoa silloin tällöin ja sitten taas töihin. Se on aina jännä huomata, mitä kaikkea tammani lomansa aikana "on oppinut". Jos ennen lomaa väistö oli jotain vähän sinne päin, niin loman jälkeen hän näytti että "katos äiti, näin tehdään väistö."

Palaillaan, hyviä treenejä! 💋

Ravurista ratsuksi: Kohti tuntumaa ja tasapainoa

Okei, nyt ravataan. Parissa kuukaudessa tasapaino alkaa kehittyä ratsastajan kanssa niin paljon, että ravailen ympäri maneesia. Joku voi ajatella, että no mitäs ihmeellistä siinä on. Minun mielestäni on! En pidä millään tavalla itsestään selvänä sitä, että pystyn ravaamaan hyvää, tahdikasta ravia hevosella, jonka takajalat ovat pitkät ja tulossa koko ajan etujalkojen yli. Tammani ei ole mikään rakennehirviö, mutta luonnostaan enemmän etupainoinen täykkärityyppi, kuin edestä luonnostaan ylöspäin kohoava ryhtinsä kanssa. Tammani oli minulle tullessaan vielä paljonkin takakorkea, nykyisin juuri ja juuri hieman takakorkea. Raville pitää antaa aikaa muodostua hyväksi.

Vaikka kehotan antamaan aikaa ei tarkoita sitä, etteikö tekemisessä olisi varsin tiukka vaatimustaso. Se taso on vain pidettävä oikealla .. no, tasolla. Siinä samalla kun treenailimme raviin tasapainoa ja voimaa, tein paljon työskentelyä käynnissä. Siinä tammastani alkoi tulla koko ajan näppärämpi, tasapainoisempi ja pikkuhiljaa saaden uusia oivalluksia elämästä. On mielenkiintoista opettaa hevoselle jotain aivan uudenlaista tapaa olla, tehdä ja osata. 

Tässä vaiheessa treenaamme paljon ja aika intensiivisesti seuraavia asioita käynnissä:

• kulmia. Kun ottaa pinta-alaksi pienemmän neliön, tehtävästä tulee johdonmukainen vaikka haastava. Kulmat kuulostaa tylsältä harjoitukselta, mutta umpisuoraa ravia paahtaneelle ravurille se on tuikitärkeä harjoitus, jossa aletaan oppia ihan uudenlaista koordinaatiokykyä. Aluksi voi olla hankalaa saada 90 asteen kulmaa ratsastettua, mutta siihen pikkuhiljaa pyritään. Kulmat ovat jatkossakin aina se ensimmäinen asia, mitä ratsastuksessa lähden työstämään. Tänään 3,5 vuotta myöhemmin tammani pystyy menemään lähes 90 asteen kulmat käynnissä, ravissa ja laukassa. 
• tuntumaa. Vielä en ole miettinyt lainkaan sitä, millaisessa asennossa tammani liikkuu. Tai tarkemmin sanottuna, olen ollut siitä erittäin tarkka. Haluan, että tammani oppii hyvän tuntuman. Hevosen asennon/rungon halusin olevan ryhdikäs, eteenpäin suuntautunut. Sellainen, jossa on hyvä ja tasapainoista liikkua. Kuolaimeen saa koskea (ei siis pakene kuolainta ylös eikä alas) ja asettuu pyynnöstä kumpaankin suuntaan loivasti.
• istuinapuja. Pysähtymisiä ja liikkelle siirtymisiä. Pikkuhiljaa pohjeapujen terävöityessä lisään mukaan istunnan merkityksen. Pyrin olemaan häiritsemättä hevosta enkä tuputtaa liikaa merkkejä kerralla. Aloitan istunnan pidätteistä ja pidän huolen, että lantio on "auki" ja liikkeen mukainen silloin kun haluan edetä. Kun asiat onnistuu tekemmään oiken, huomaa, että ns. kouluttamatokin hevonen vastaa hyvin. Itse asiassa, juuri sellainen hevonen vastaakin hyvin. Sitä herkkyyttä kannattaa kehua, palkita ja vaalia. Pikkuhiljaa painoapua voi alkaa hyödyntämään esimerkiksi voilteilla, mutta siitä myöhemmin.

Pyrin keskittymään siihen, että pyydän vain muutamaa asiaa kerrallaan. Ja silloinkin, kun työn alla on uuden asian oivaltaminen, pidän huolen että käynti on rentoa, etenee itsestään ja on tahdikkaan laadukasta. (ei passaa tai jännity, haen yliastuntaa rennolla, pyöreällä selällä)

Raviin siirymisessä olin kirjaimellisesti heti ensimmäisestä askeleesta aivan yhtä tarkka. Ravin määrän lisääntyminen per ratsastuskerta piti huolen siitä, että en koskaan pyytänyt ravia väsyneenä tai "sinne päin". Pyrin alusta saakka kertomaan tammalleni, että haluan sen keskittyvän jokaiseen askeleensa niin, että ravissa pysyy iso askel ja hyvä tahti. Kulmat olivat alkuun totta kai loivat, mutta niissä oli tuntuma alusta saakka ja lievä asetus ilman tahtirikkoja. Ympyröitä en edes vielä harjoitellut tässä vaiheessa, niihin koin että tasapainoa ja voimaa on liian vähän ja ravin laatu turhaan kärsisi. 

 

Ratsastuksen jälkeen tammani sai maneesissa toisinaan kävellä loppukäynnit vapaana. Hyvä tapa on kävelyttää lämmin hevonen hikiloimen kanssa ilman satulaa ratsastuksen päätteeksi, mutta vaatii jo taas pikkasen enemmän ratsastajalta vaivaa. Kuvan aikoihin tammani on saanut tutustua the heinäpaaliin. Heinäpaalin aiheuttamaa keskivartalorotevuutta ei tule sekoittaa A) metaboliseen oireyhtymään B) lihaksien kasvuun. Heinämaha ei ole tavoiteltava asia, mutta omasta mielestä herkkämielisellä hevosella parempi vaihtoehto kuin se toinen.

 

Kuolaintuntuma ei ole ollut tammani kanssa se helpoin ja toisaalta se on erittäin hyväsuinen. Hyvin herkkä suustaan ja tuntui, ettei mikään kuolain oikein mahtunut sinne, kieli on liian iso ja tila liian matala.. Kokeilin myös turparemmejä, josko se rauhoittaisi tilannetta, mutta se vasta pahensikin herkän tammani suun täysin levottomaksi sen keskittyessä turparemmin ärsyttävyyteen, vaikka remmit hyvin löysällä. Tammani toimii parhaiten ehdottomasti ilman turparemmiä ontolla ja kevyellä nivelkuolaimella, vaikka aluksi ratsastin paljon suoralla kumikuolaimella, jolla toimii myös edelleen hyvin.

Se, että on tuntuma, ei tarkoita sitä että hevonen saisi tukeutua täysin ratsastajan käteen ja menettää tasapainonsa heti, jos ohja löystyy. Ratsastajana sinun on huolehdittava, että tuntuma on pehmeä, kyvyt ja vastaanottavainen, mutta hevonen kantaa oman etuosansa rehellisesti itse. Usein ravurit saattaavat olla hyvinkin herkkäsuisia ja paeta kättä säästyäkseen paineelta. Hyvin nopeasti hevonen saattaa oppia, että tyhjänä turpa ryntäissä kulkeminen on "mukavinta" tai toisaalta välttää kokonaan kosketusta turpa menosuuntaan kohti alakaula pullottaen. Kummassakaan tapauksessa ei tulla etenemään siihen suuntaan, mitä minä tässä omassa koulutuksessani haen. Ja tämä on yksi tärkeimpiä asioita tässä kohtaa koulutusta, mielestäni. Toinen tyylisuunta saattaa olla ei-niin-herkkäsuiset, jotka pistävät hauikset koville. Sellainen oli oma SH-remonttini.

Muistutan vielä sinua, joka blogiini löysit (hauskaa), että nämä ovat omia kokemuksiani. En sano, että sinun tarvitsisi tehdä juuri niin kuin minä teen ja hevosiakin on lähtökohtaisesti niin  monenlaisia, että myös ratkaisuja on lukuisia. Mutta näin me etenimme ja ne puran tähän blogiin. Jos olet havainnut oman tapasi hyväksi ja etenette niin kuin suunnitelmissa on, niin se on loistavaa myös! Meidän tavoitteena on hyvän ja laadukkaan kouluhevosen taidot oppinut lämminverinen, minkälaisia tavoitteita teillä on?

Treeni-iloa kaikenlaisiin tavoitteisiin, palaan pian!  💋

Ravurista ratsuksi: Aloituksesta liikkeelle

Viime viikolla noustiin selkään ensimmäisen kerran ja todettu, että ravuri kantaa ratsastajaa mukisematta. Satulaan nousu tehtiin varman päälle monesta syystä ja yksi syy on seuraava: tammani seisoo nykyisinkin paikoillaan jakkaran vieressä kaikilla neljällä jalalla, kun nousen selkään.

Listaan vielä virheitä, joita tässä kohtaa voi tehdä:

• nousta selkään väärässä mielentilassa, kun hevonen on stressaantunut tai miettii jotain muuta
• noustaan maasta, jolloin ratsastajan paino roikkuu koko komeudellaan hevosen toisella kyljellä (auts)
• tökitään samalla varpailla hevosen kylkiä vasten (auts)
• tömähdetään satulaan (auts)

Mitä tästä todennäköisesti seuraa:

• hevonen stressaantunut ja on väärässä mielentilassa myös seuraavilla kerroilla kun noustaan satulaan
• hevonen alkaa stressaamaan jo koko satulaannousutilannetta ja pyrkii pakoon
• hevonen ei satulaannousussa seiso paikoillaan, vaan hyörii ja pyörii, pahimassa tapauksessa yrittää saada ratsastajaa alas. (pukittaa, keulia)
• ratsautuminen on ikuisesti selviämistä (ehdinkö selkään vai en, ennen kuin hevonen liukenee alta ylös, alas, sivulle)

Näiltä siis vältytään paremmin, kun maltetaan tehdä se eka kerta huolella ja oikein. Jos itse törmäisin hevoseen, joka ei osaa seistä tai pahimmillaan panikoi/stressaantuu/käyttäytyy holtittomasti ratsautuessa, kouluttaisin nousun uudestaan ihan alusta sen sijaan, että yrittäisin selvitä.

Meillä ei tammani kanssa ollut apulaista enimmäisen kerran jälkeen, joten olin oikein onnellinen, että hän seuraavana päivänä otti minut selkäänsä täydellisen tyytyväisenä. Pääasia tässä oli se, että luotto tammaani oli melkoinen. Mielentila oli niin keskittynyt ja rauhallinen (kiitos maneesi), että tiesin selviäväni ilman seuraa. Okei, nyt mietit, että "itse nousin selkään ja lähdin maastoon, no big deal". Siitä vilpittömästi onnittelen! Aika pian kuitenkin lähdimme käymään myös maastossa, tosin vain huomatakseni että tammani on kaikkea muuta kuin liikennevarma. Ei siis meidän kohdalla tullut kuuloonkaan, että olisin tehnyt ensimmäiset ratsastukseni maastossa  - edes käynnissä - sillä se olisi ollut yksinkertaisesti liian riskialtista meidän kohdalla (lähteä yksin) ja epätoivottujen tapojen oppimisen riski olisi noussut 80%. Sitä vastoin, tammani rakasti maneesia. Koki olevansa siellä a) turvassa b) kuin kotonaan. Olenkin naureskellut, että tammani on syntynyt "väärään identiteettiin" ja on sielultaan oikeasti kouluhevonen kaikkine lieveilmiöineen. Rakastan itse maastoilua, mutta tammalleni se on ollut aika jännittävää. Palaan tähän teemaan kuitenkin myöhemmin aiheella "mikä meillä meni vikaan".

Takaisin maneesiin. Tästä se sitten alkoi, puuduttava kouluttaminen kouluratsuksi. Paitsi, että se oli kaikkea muuta kuin puuduttavaa! Ymmärrän kyllä, että kaikilla ei riitä tietotaitomotivaatio tähän ja mielummin mennään maastoon "ravaamaan montea" ja pitämään hauskaa. Mutta osalla on halua ja tavoite saada hevosestaan koulutettua taitava kouluratsun tehtävissä.

Meni noin viikko tai kaksi, että ratsastin vain käyntiä tammani kanssa. Kyllä, ympäri maneesia, kierros kierrokselta. Ensiksi en ratsastanut tietenkään heti joka päivä ja kun ratsastin, ratsastin noin 20 min. maksimissaan itse töitä. Miksi:

• hevoselle aikaa miettiä opittua (vapaapäivät)
• hevosen lihaksistolle aikaa tottua uudenlaiseen liikkumiseen ja rats. painoon (vapaapäivät)
• hevoselle opetetaan tänä aikana perusapuja: pohkeesta eteen, painosta kääntyminen ja pysähtyminen, tuntuman opettelu
• hevosen tasapaino !!! ei ole kykeneväinen muuhun, eli tasapainon kehittymistä odotellen.

Aika nopeasti tammani oppi ja sitä mukaan aina uusi juttu lisättiin opetussuunnitemaan. Seuraavat asiat opeteltiin suunnilleen tässä järjestyksessä:

• pohjemerkistä eteen päin
• pysähdys - käynti - pysähdys
• suoraan meneminen (siis oikeasti suoraan, jalkojen välissä, tunnelissa) (tämä on haastavaa, se täytyy opettaa hyvin)
• loivista kulmista jyrkempiin kulmiin, taipuminen kulmissa (erittäin vaativaa!)
• tuntumaan totuttaminen (ei tarkoita kaula kaarella menemistä!)

Kun nämä asiat alkoi olla hallussa, siirryin raviin. Tässä edettiin aivan yhtä hitaasti. Taas seuraavat pari viikkoa lisäsin ravin määrää. Ensimmäisellä kerralla riitti muutama pitkä sivu kumpaankin suuntaan treenin päätteeksi. Onnistuminen -> lopetus. Siitä lisäsin pitkien sivujen ravailun määrää, jotta saadaan tasapainoa "uudessa" askellajissa vahvistettua. Meidän maneesissa pitkät sivut olivat pitkiä, pienellä ympyränmuotosella kentällä tai pellonkulmalla tämä olisi haastavampaa. Tässä kohtaa, jos hevosesi on liikennevarma sekä mielentilaltaan maastoon/metsäpoluille sopiva, tekisin nämä harjotteet maastossa, enkä pienellä kentällä.

Raviin siirryttäessä täytyy olla tarkkana, että "kuuntelee" missä vaiheessa hevosen tasapaino on. Se on yksi tärkeimmäistä - ei, se on tärkein asia koko ratsutuksen aloittamisessa! Sille täytyy antaa aikaa kehittyä ja sitä ei saa ratsastaja häiritä yhtään. Ratsurodut saattavat olla tässä kohtaa lähtökohtaisesti paremman tasapainon omaavia ja ne koulutetaan ratsuksi nollasta. Ravurin kanssa täytyy ottaa huomioon se tärkeä tosiasia, että sitä ei kouluteta nollasta, vaan miinuksen puolelta! Raviharjoituksiin siirtymisessä on huolehdittava:

• istu keskellä satulaa
• pidä vatsalihaksilla itsesi "kevyenä"
• kevennä varovasti ja liikkeen suuntaisesti
• kuitenkaan tekemättä hevosta etupainoiseksi (vielä lisää).

Vauhti olisi syytä pitää maltillisena, koska tasapainon puutteen vuoksi (ja ratsastajan paino tekemässä etupainoa lisää) hevonen saattaa olla altis kompurointiin. Kun käyntitaustatyöskentely on kuitenkin tehty hyvin, reippaampikin hevonen pysyy maltillisemmin "alla".

Mitä tässä vaiheessa ravissa en tee:

• ratsasta voltteja tai edes ympyröitä
• ratsasta jyrkkiä kulmia siinä vaiheessa, kun lisään ravitreenin koko kierroksen kestäväksi
• istu alas harjoitusraviin
• tykitä menemään täysiä.

Mihin kiinnitän huomiota:

• tahtiin, jonka on pysyttävä samana ja laadukkaana alusta saakka, ravi saa olla isoa, sitä ei saa pidätellä pois!
• hevonen ei mene etupainoiseksi (sitten siirtyminen käyntiin ja korjaus)
• hevonen kantaa itsensä ja etuosansa
• hyväksyy kevyen tuntuman
• muoto on se, missä hevonen saa pidettyä parhaiten tasapainonsa ilman että ratsastaja auttaa (ei peräänanossa, muodossa, kaula kaarella, turpa ryntäissä, eikä alakaula pullottaen tyhjänä)
• tahtiin
• tahtiin
• ja tahtiin
• siirtymisten laatuun.

Mitä tässä vaiheessa suosittelen maneesi/kenttätyöskentelyn lisäksi:

• käyntimaastoja
• metsäpolkuja käynnissä ratsastajan kanssa ja ilman.

Lopetan aina onnistumiseen ja kehuihin, jotta tammalleni jää hyvä mieli ja itsetunto treenin jälkeen! Tässä vaiheessa en ole vielä kertaakaan ratsastanut tammaani hikeen tai muutenkaan painostanut mihinkään - uuden oppiminen on ollut vain ja ainoastaan hauskaa. Ja vaikka ei olisikaan niin "hauskaa", kehuilla (en nameilla) olen saanut tammani uskomaan, että tässä tehdään jotain ihan huippua juttua.

Treeni-iloja ja seuraavaan kertaan! 💋

Eka kerta

Hevosen ratsuttaminen ja kouluttaminen on yhtä hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, kuin tämän blogin päivitystahti. Olet siis hankkinut itsellesi lämminverisen ravurin, josta aiot loihtia itsellesi ratsun. Maastomopon? Vai puskapollen. Höntsälijän? Ehkä kenties jopa kouluhevosen tai estetykin, jos rahkeet riittää. Jos ei muuta, niin aina voi kokeilla matkaratsastusta. Mikä tahansa onkaan suunnitelmasi, kartoita se ja ole reilu. Ja sitten ei muuta kuin toimiin.

Sitten tuleekin se tylsä osuus, nyt on meinaan edettävä hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti. Itselläni ei ole mitään höntsäilyjä vastaan, mutta höntsäily ei saa olla synonyymi puutteelliselle koulutukselle, riittämättömälle lihaskunnolle ja epäloogiselle treenille ja liikutukselle.

Juoksuttaminen ennen selkään nousua on ihan hyvä tapa varmistaa, että hevosella ei ole ihan liikaa virtaa ja samalla valmistaudutaan "työmoodiin"

Suuntaudutpa mihin tahansa sitten tulevaisuudessa, niin varaisin ainakin vuoden aikaa hevoselle kehittyä ratsun identiteettiin. Jos tämä onnistuu, voit jatkaa haluamallasi uralla hevosesi kanssa olematta sen kanssa täysin hukassa. Tai että hevosen ei tarvitse olla täysin hukassa.

Jos sinulla on käytössäsi maneesi tai hyvä, tilava kenttä, onneksi olkoon! Käytä sitä. Oma tammani ei luonnollisesti ollut koskaan kokenut maneesia ennen minulle tuloaan. Otimme maneesin hyvin haltuun hyvissä ajoin ennen ratsautumista, kävelimme yhdessä ja erikseen. Pidin tammaani enemmän vapaana, mutta siinä ohessa opettelimme myös liinaan ja juoksutukseen. Tammallani oli iso ravi ja mukavuudenhaluinen mieli, joten ympyrällä ravaaminen oli työlästä. Tästä syystä en sitä vaatinutkaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Sen sijaan vapaana pidin tammaani maneesissa paljon irrallaan ja opetin pikku hiljaa ääniavuille. Tammani oli varsinainen diesel alkuun, eikä pelkoa sellaisesta riekkumisesta ollut. Mielummin se olisi nuuhkinut kaikessa rauhassa paikkoja ja katsellut itseään peilistä. Jos ja kun sain tammani laukkaamaan pitkän sivun, olin itse hiestä märkä. Laukka ei kuitenkaan ollut se mitä haettiin, vaan vapaana ollessaan tarkoitus oli pitää yllä jonkilaista kuntoa ylläpitävää (ravi)liikuntaa. Syitä tähän mm. a) hevonen on treenikunnossa ja tottunut liikkumaan enemmän tai vähemmän. Mikäli hevonen ei olisi treenikunnossa, samainen liikunta olisi kuntoliikuntaa ilman häiriötekijöitä (ratsastajaa selässä) b) hevosen täytyy satulaanlaitossa olla hyvissä sielun ja ruumiin voimissaan, mutta ei liian virtava, oheisliikunnasta on siis pidettävä huoli. (laitumella olo 24/7 on hyvä energian tasaaja) c) luodaan hyvä mielikuva tulevasta työpaikasta, kun siellä oleillaan rennosti ja sinne on kiva mennä (maneesi, kenttä). HUOM. Tutkaile hevosesi olemusta ja mielentilaa. Jos se on jännittynyt, stressaantunut tai juoksee vapaana holtittomasti ja ratsautumista ajatellen aivan liian vääränlaisessa energiassa, älä pidä vapaana. Vapaana juoksuttamisen tarkoitus on lähentää teidän välistä suhdetta ja rentouttaa hevosta uudessa ympäristössä, ei toisin päin.

Okei. Hevosesi alkaa olla siinä kuosissa, että sen selkään viitsii nousta. Mikäli hevosesi selkä ei ole mitä parhaimmassa lihaskunnossa, käytä satulaa. Käytä joka tapauksessa satulaa. Ota itsellesi avustaja, joka pitää hevosta liinassa varmuuden vuoksi ja itsellesi kaulanaru/kauhukahva - varmuuden vuoksi. Tarkoitus on, että et tule tarvitsemaan kumpaakaan. Ensimmäisellä selkäännousu kerralla riittää, että

• nouset satulaan varovasti. Kaveri voi toki puntata, mutta siinä täydyt olla varma, ettet lösähdä satulaan. Itse totutin tammani saman tien jakkaraan ja nousin hitaasti jalustimesta. Älä missään nimessä nouse suoraan maasta (milloinkaan oikeastaan) ja varo tökkimästä hevosen kylkeä!
• seistään paikoillaan, kunnes ollaan varmoja, että hevonen on rento ja hyväksynyt sinut selkäänsä. Yleensä ihminen koittaa olla selässä alkuun hyvin kevyt ja matala, ei isoja liikkeitä. Kehu ja rapsuta, tee hämmentyneen hevosen olosta mukava ja turvallinen.
• kun seisominen sujuu, käyntiä taluttajan avustuksella. Tässä kohtaa taluttaja on se, jota hevosen tulisi kuunnella, selässä olet vain matkustaja.
• that's it. Maksimissaan vartti työskentelyä ja laskeutuminen satulasta yhtä varovasti. Tässä kohtaa paljon kehuja ja kiitoksia, hevonen tietää tehneensä jotain mahtavaa.

Itse tammani kanssa kävelin myös ilman taluttajaa, koska mielentila ja hevosen rentous antoi siihen mahdollisuuden. Yleensä lämminveriset ottavat satulaanlaiton hyvinkin lungisti, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat valmiita. Siinä täytyy itse malttaa mielensä eikä ahnehtia liikaa.

Tammani oli ensimmäisellä ratsastuskerralla kuin humalassa koikkelehtiva puupökkelö. Ohjasta pystyi pysäyttämään ja suunnilleen ohjaamaan, mutta liikkeelle piti päästä vain ääniavuin maanittelemalla. Oma tammani ei ole koskaan lähtökohtaisesti ollut mikään vikkelä vekkuli reippaana touhottomassa, vaan kaikki on pitänyt opettaa ja motivoida työn kautta. Silti tänä päivänä tammani menee joka päivä ratsastuskentälle uteliaana ja mielellään, sekä tekee töitä hyvällä sykkeellä ja ns. työmoraalilla.

Kun ensimmäinen ratsastuskerta oli tehty, sai tammani "riisua satulan" maneesissa ja pääsi jälleen vapaaksi ihailemaan itseään peilistä. Ehdoton pääasia ensimmäiselle ratsastuskerrallemme oli se, että siitä jäi hevoslle turvallinen, rento ja erittäin hyvä mieli. Se olikin erittäin tärkeää, sillä seuraavalla kerralla jouduimme pärjäämään itse ilman avustajaa. Siitä sitten taas seuraavassa postauksessa.

Siihen saakka, 💋
Kysymyksiä?
Rustaa alle ↓

Hevosen muoto

Kysymys: Kuinka saada (lämminverinen) hevonen kulkemaan peräänannossa?

Tähän kysymykseen törmään tuolla aika usein. Vieläkin tuntuu, että se on myös nuorille ratsastajille sellainen osaamisen mittari, että hevosen tulisi kulkea kaula kaarella. Itse ainakin kävin todella kaukana aikoinaan pikkutyttönä totuudesta ja hyvästä ratsastuksesta ja kaikki liittyi siihen, että luuli kuinka hevosen tulee kulkea. Onneksi kuitenkin aika pian opin myös miltä hevosen tulee tuntua. Seuraan jälkimmäistä ohjenuoranani edelleen. Ja miten sitten lämminverihevosella? No, jos se laittaa kaulan kaarelle, niin ratsultahan se heti näyttää. Ja tuntuu olevan myös jonkilainen ratsumittari. Onhan siinä toki hieno vinha perä, että selkä pyöreänä liikkuminen helpottaa ratsun hommia, mutta ratsuksi tullaan kuitenkin ihan eri kautta (mielestäni) kuin kaulan kaaren kautta.

Silloin kun hevonen tuntuu ratsastaessa tietynlaiselta: on ikäänkuin pohkeen edessä, rento ja sulavaliikkeinen, keskittynyt ja vastaaottavainen niin se myös näyttää ulospäin hyvältä (ja kaulan ei tarviste olla kaarella tässä, mutta yleensä hevonen hakeutuu luonnostaan tässä kohtaa hyvälle tuntumalle  ja pyöreään ylälinjaan). Hevosen muotoa, tahtia ja tempoa voi muuttaa, sillä hevonen kykenee ottamaan vihjeestä vaarin ja tekee ratsastajan kanssa saumatonta yhteistyötä. Ratsastaja on kapellimestari ja hevonen instrumentti. Ja siinä välissä on jotain taikaa, jota voisi verrata instrumentin soittajaan ja se on puhdas sen hetkinen taito.

Pyhä kokonaisuus johon me ratsastajat pyritään lähes jokaisella kerralla kun nousemme selkään. Se on se tunne ja hetki, joiden ansiosta jaksamme ne ei_niin_täydelliset hetkemme, kun emme yllä omaan parhaaseemme. Se huumaava ja koukuttava tunne, kun ratsastuksesta, hevosen ja ratsastajan yhteistyöstä tulee taidetta. Ja se mikä siitä tekee taidetta on tuo paino sanalla yhteistyö.

Hevosen kaunis muoto, sulava liike ja taidokkaasti esitetyt liikkeet tai kissamainen eteneminen radalla on siis kokonaisuuden tulos. Se on palkinto. Hevoselta palkinto ratsastajalle hyvin tehdystä kapellimestarin työstä. Miten käy, jos kapellimestari on laiska tai epäpätevä, pakottaa orkesterin soittamaan täydellisesti, nuotilleen hyvin ja spektaakkelimaisesti vaikka ohjaisi aivan miten sattuu. Orkesteri ehkä ulkomuistista ja taitonsa ansiosta pystyy pelastamaan tilannetta jonkin aikaa, jos se on kokenut orkesteri, mutta ei kauaa. Jossain vaiheessa tuloksena on kamalan kuuloinen (-näköinen, -tuntuinen) sekasotku ja ollaan kukana taiteesta.

Vastaus kysymykseen? Tavallaan se oli tässä. Mutta monelle kysyjälle tämä ei riitä, sillä kysymyksellä oikeasti tarkoitetaan jotain pikaista oikotiereseptiä kuinka saada se kaula kaarelle. No, tähän on tapoja monia. Siis todella monia ja muutama apuohjakin. Mutta kun se ei ole olennaista. Miksi? Siksi, koska se "kaula kaarelle" ei ole se mitä haetaan hyvässä ratsastuksessa vaan kaikki se muu. Kun tämä "kaikki muu" on kondiksessa, niin se kaulan kaaren optimaalinen muoto hevosella tulee siinä mukana, oli se sitten koottu tai pitkälle eteen tai jotain siltä väliltä, ratsastaja päättää. Paras ohjeeni mitä minä itse pystyn antamaan tähän kysymykseen on: hevonen myötää kauniiseen muotoon, kun se on hyväksynyt ratsastajan kevyen tuntuman suunpielissään ja on niistä vastaanottavainen ja rento. Hevonen hyväksyy tuntuman silloin, kun se on kuuliainen, herkkä ja vastaaottavainen ratsastajan paino- ja pohjeavuille. 

No, tiedän, ettei tämä tyydytä. Kun haluamme kuitenkin oppia, että miten. Voin yrittää kuvailla kuinka ei tulisi toimia, jos pitkällä tähtäimellä haluaa hevosen selän toimivan hyvin ratsastajan alla. Periaatteessa tämä aihe "hevosen muoto, peräänanto" ei kuulu edes ensimmäisiin asioihin, joita ajatella, kun aloittaa lämminverisen ratsutuksen. Mutta sitten taas toisaalta, kyllä se on. Yllättävän moni nimittäin keskittyy tähän asiaan valitettavasti väärän tulokulman kautta melkein heti ensimmäisestä ratsastuskerrasta lähtien.

Nämä ovat kuitenkin omia havaintojani, eivät ammattilaisen totuuksia eikä tarkoituksenani ole "saarnata" oikeasta tai väärästä, vaan ihan vain oman kokemuksen kautta jakaa muutamia vinkkejä lämminverisen ratsutukseen. Kokonaiskuvalla vaan on niin paljon merkitystä, ja siksi avaan myös ajatuksiani pelkkien tehtäväniksien sijaan. Seuraavassa postauksessa kerron, kuinka lähdin ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen liikkeelle oman tammani kanssa, joka lähtötilanteessa oli täysin ymmärtämätön pohjeavuista ja hyvin (liian) herkkä suustaan.

Siihen saakka, 💋

Kysymyksiä?
Rustaa alle ↓

Ole reilu!

Ratsastaa voi tavoitteellisesti ilman, että starttaa ainuttakaan kisaa. Tai edes käy valmennuksissa. Silmän alla silloin tällöin tai säännöllisesti ratsastamalla saa kuitenkin työkaluja, apukäsiä ja silmäpareja jeesaamaan. Tietenkin on tärkeää, että olette valmentajan kanssa samoilla linjoilla. 

Kun itsekseen ratsastelee niin helposti sitä ei mielletä kovin tavoitteelliseksi. Mutta päinvastoin, itsekseen ratsastaminen se vasta itsekuria vaatiikin ihan toisella tavalla. Moni ratsastaja yllättäen törmää ongelmaan, että ei keksikään "mitä voisi tehdä". Silloin toki on enemmän kuin tarpeen, että kentällä on seuraa katsomassa perään ja vaikka yksinkertaisuudessaan miettimässä loogisia ja kehittäviä tehtäviä, joista on hyötyä niin ratsastajalle kuin hevoselle.

Lämminverisen kanssa on edettävä koulutuksessa aivan yhtä johdonmukaisesti kuin muidenkin ratsuksi koulutettavien kanssa. On odotettava lihasten kehittymistä, vaikka teknillisesti jokin temppu voisi onnistuakin helposti. Monet hevoset ovat todella yrittelijäitä ja haluavat miellyttää kaikin keinoin. Tästä huolimatta on oltava hevoselle reilu.

Ajatellaan nyt vaikka sitä laukkaa. Epäreiluinta hevoselle, joka nostaa laukan kyllä pyynnöstä, on pyytää sitä kuukauden ratsutuksen jälkeen laukkaamaan kuhmuraisella/jäätyneellä/epätasaisella pohjalla ja liian pienessä tilassa. Kuulostaa itsestäänselvän epäreilulta? No, olen kyllä törmännyt tähän lukuisia kertoja. Tässä kohtaa tapetaan jo se pieninkin mahdollisuus hevosen oppia hyvä, kolmitahtinen ja voimakas laukka alkuunsa. Päinvastoin, opetetaan mitä surkein tapa selviytyä laukasta jotenkin ja taputetaan vielä päälle. Hevonen ei opi hyvää laukkaa laukkuuttamalla sitä kierros toisensa perään huonoa laukkaa. Oppinut, lihaksikas, hyvässä tasapainossa laukkaava konkarihevonen pystyy laukkaamaan suht hyvin huonolla pohjalla ja pienessä tilassa. Kaikille muille hevosille edes sen pyytäminen vastaavassa tilanteessa on todella epäreilua.

Ensiksi on siis pidettävä huoli siitä, että olosuhteet ovat reilut. Jos ratsukoulutuksen alussa ei ole mahdollisuus ratsastaa isolla kentällä tai maneesissa, jossa on hyvä ja pitävä pohja niin ratsastus ja koulutus on suunniteltava sen mukaan. Itse suosin huonoilla keleillä jopa kokonaan lomalle jättämistä, mutta se täytyy ottaa huomioon sitten muussa aktiviteetissa ja ruokinassa. Jos lomakausi on pitkä on myös mahdollista, että se vaikuttaa lihaksistoon. Myös uudelleen treenien alkaessa on huolehdittava siitä, ettei treenaamista aloita yhtäkkiä liian rajusti. 

Moni lämminverinen saattaa olla erittäin hyviä maastossa, eli maasto- ja liikennevarmoja. Kun ollaan varmoja siitä, että hevonen varmasti ymmärää ratsastajan avut selästä käsin niin maastossa voi hyvin myös treenata monia asioita, joita hyödyntää ratsukoulutuksessa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mennään kiitoravia ja -laukkaa suhaten mennen tullen ilman kontrollia. Turvallisuus ennen kaikkea.

Sänkkäri on harvinaista herkkua. Sielläkin voi kuitenkin ottaa myös rauhallisesti ja maltilla. Riippuen onko hevosesi diesel-, bensa- vai turbobensamoottorilla varustettu, niin harjoitus sen mukaan. Jos hevosesi on kuumenevaa sorttia, kiitoravi ei välttämättä ole edes se paras treeni, vaan pitkin ohjin käynnissä rauhallisesti selviytyminen voi olla tärkeämpi saavutus. Diesel saattaa saada sänkkärillä mukavasti ilmaa liitovaiheeseensa, jolloin on hyvä vähän irrotella. Mielentila kannattaa kuitenkin pitää mahdollisimman rauhallisena, jotta keskittyminen säilyy eikä hevonen menetä sen puutteessa tasapainoaan ja tahtiaan, jolloin meno menee helposti pelkäksi sähläämiseksi ja räpellykseksi, kunnes lopulta kaikilla on vain paha mieli ja kengät hukassa.

Mukavia syystreenejä, palaillaan!

Remontti vai nuori

Lämminverinen ravihevonen mielletään usein "remontiksi", eli uudelleen koulutettavaksi. Koulutetaan kokonaan uuteen lajiin. Toisaalta, myös kilpailevilla ravihevosilla voidaan ratsastaa. Myös se tulisi tehdä laadukkaasti totta kai. Moni lämminverinen päätyy vaihtamaan alaa ravurinalusta ratsuksi myös varsin nuoressa iässä, jolloin voisi puhua lähinnä nuoresta ratsutettavasta. 

NUORI

Oma tammani oli hiljalleen treenattu raviin, koska kyseessä oli kasvava ja isokokoinen hevonen. Olen todella onnellinen, että tämä oli otettu huomioon eikä hiostettu keskenkasvuista hevosta liikaa vain radat mielessä (oma näkemys). Tammani oli kääntynyt juuri 5-vuotiaaksi minulle tullessaan, eikä vielä käynyt starttaamassa. Tammani oli treenatussa kunnossa minulle tullessaan.

Tutustuttuani tammani kanssa muutaman viikon - luoden luottamusta puoli ja toisin - makoilin painoni kanssa selän ylin muutamia kertoja maneesissa yksin ollessani. Seuraavaksi taluttelin pelkän satulan kanssa kerran pari. Kun totesin tammani mielentilan olevan optimaalisen oloinen, nousin satulaan. Ensimmäinen kerta sisälsi käyntiä talutettuna ja ilman taluttajaa ympäri maneesia. Kokeilin myös liinassa puolikkaan ympyrän verran ravia juoksuttajan avustuksella (ei ymmärtänyt ratsastajan ohjeista tuo taivaallista). Pari raviaskelta tuli, mutta enempää ei ollut tarkoitus, eikä edes kykeneväinen tekemään.

Aloitin siis ratsuttamisen kuin millä tahansa nuorella hevosella. Järjestelmällisesti ja hitaasti, vaikka tammani suhtautui asiaan ikäänkuin se olisi ollut normaaleinta ikinä, mutta siihenhän satulaan laitossa tulisi pyrkiäkin; hevosen täytyy olla rento ja luottavainen. (Helpottaa satulaan laittoa varmasti, kun hevonen on jo tottunut ympärilleen kiristettävään vyöhön ja työskentelyyn ylipäätään.) Siitä huolimatta minulla oli avustaja liinan päässä ja kaulanaru yllätyksien varalta. Hitaasti etenemisen toinen tärkeä syy oli se, että kyseessä on ratsuhevosen täysi vastakohta eli ns. pitkänmatkan juoksijan lihaksistolla varustettu keskenkasvuinen hevonen. Tästä syystä etenin vieläkin hitaammin kuin mitä yleensä nuorien kanssa varmasti edettäisiin. Tähän aiheeseen palaan vielä tarkemmin ja varmasti useasti. Kuvassa 5-vuotias ravuri ensimmäistä kertaa ratsastaja selässään, nöyränä kohtaloaan sen kummemmin kyseenalaistamatta.

REMONTTI

Minulla oli aikoinaan suomenhevonen. Minulle tullessaan sillä oli ratsastettu. Ehkä puoli kylää oli käynyt selässä ennen minua. Ja tuo hevoseni oli minulle tullessaan 15-vuotias ja toiminut pikkulasten kuljettimen ohessa kylän viimeisenä työhevosena isäntänsä aisaparina, vastavihittyjäkin kuskaillen. Sitä ennen oli ei-niin-loistelias ura ravurina. Minulle tullessaan tämä piti kyllä ratsastajaa selässä, mutta vauhti oli kova ja kyyti kamala. Siis ka-ma-la. Se oli myös syy, miksi tästä hevosesta tuli hevoseni lopulta seuraavaksi 12 vuodeksi, koska muilla meni hevoseen hermo jo alkumetreillä.

Tätä tällaista kutsun itse remontiksi. Tällaisessa tilanteessa ollaan jouduttu hevosen kanssa jo niin pitkälle umpimetsään, että koulutusta voidaan kutsua kirjaimellisesti remontiksi. Rebuild tarkoittaa kaiken vanhan purkamista ja uudelleen rakentamista. Jokainen, joka on ollut remontin kanssa tekemisissä tietää kuinka työlästä ja hidasta se on. Hevoseltakin riisutaan kaikki vanha opittu pois, jotta päästää aloittamaan tyhjältä pöydältä opettamaan uutta. Ja se on tässä järjestyksessä. Jos ei vanhaa pura ja alkaa rakentamaan uutta sinne tänne vanhan päälle niin voidaan kuvitella millainen sotku siinä tulee. Niin työmaalla kuin hevosen mielessäkin. Kuvassa 15-vuotias suomenhevonen vajaan vuoden verran ratsastuksen aakkosia uudelleen opiskelleena, näyttäen ehkä paremmalta kuin tuntui. Seuraavan 12 vuoden aikana tästä työhevosesta tuli täydellisen kevyt ja mukava ratsastaa, kentällä ja maastossa.

On siis ehkä ihan hyvä kartoittaa onko ratsuksi kaavailemasi hevosesi enemmän nuori vai remontti. Myös vanhempi hevonen voidaan kouluttaa ns. nuoren tavoin, jos se on kovin vihreä monessa muussakin asiassa, eikä esimerkiksi koskaan laitettu satulaan/selässä oltu. Tämä tulee ottaa huomioon jo ennen kuin länttää sitä satulaa ja ratsastajaa selkään. Toisaalta iältään nuori ravuri voi olla jo hyvinkin kokenut radalla kirittäjä ja oppinut hyvin vahvat toimintamallit, ratsastettu ehkä montea tai muuten treenin tueksi. Pääsääntöisesti ravipuolella aloitetaan hevosen kanssa kovaa paljon aikaisemmin. Ratsastuspuolella tyyli on ehkä menossa samaan suuntaan, mutta se tosiasia, että hevonen kasvaa fyysisesti kuuteen ikävuoteen saakka on aika oleellista ainakin omasta mielestäni ottaa huomioon. Varsinkin, kun aletaan laittaa ratsastajan painoa selkään.

Syy miksi omassa mielessäni jaottelen nämä kaksi on kokonaisuus. Nuori hevonen on nuori (ja kasvava!) hevonen, vaikka sitä oltaisinkin käsitelty paljon. Hevosen ikä täytyy ottaa koulutuksessa huomioon, vaikka se olisikin jo totutettu satulaan ja suostuu kantamaan ratsastajaa selässään. Tässä kuvailemani remontti saattaa olla työläämmän tuntuista uudelleenkouluttaa kuin herkkä nuori hevonen. Remontilla kuitenkin uskaltaa ja voi toisissa asioissa edetä nopeammin, kuin nuorella. Vaikka hevonen on (ex)ravuri, jos se on 3-6-vuotias, se täytyy ottaa koulutusta aloitaessa huomioon. On hyvin epäreilua lähteä vain ratsastelemaan. Ja toinen asia mitä painotan sekä nuoressa, että remontissa on hevosen lihaskunto. Remontti voi olla lihaksistoltaan aivan yhtä huonossa jamassa ratsastusta ajatellen kuin nuori tai vanhempikin raviin treenattu hevonen. Raviin treenattu lihaksisto ei ole tehty ratsastajan painoa ajatellen. Ei taaskaan ole reilua vain lähteä ratsastelemaan. Oma lukunsa on sitten vielä täysin lihaksettomat "pihan perälle unohdetut"/levossa olleet hevoset. Niillä ei mielestäni saisi ratsastaa - tai edes istua selässä ilman satulaa - laisinkaan, ennen kuin lihaskunto saatu asialliseksi muilla tavoin, siinä kun on sitten selkärangan vaurioitumisen vaara.

Toivottavasti ymmärsit pointin.

1) Kartoita siis oman hevosesi/projektisi lähtötilanne mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja ota ne myös koulutussuunnitelmassa huomioon.
2) Tee mielummin varman päälle, kuin miten milloinkin.
3) Tee suunnitelma ja ole johdonmukainen heti aloituksesta lähtien.
4) Älä lähde vain ratsastelemaan, vaikka hevosesi kantaakin sinua mukisematta selässään, nöyrä kun on. Ja jos lähdet, ole reilu äläkä pyydä hevoselta sellaisia asioita mihin sitä ei ole koulutettu.


Mukavaa alkavaa viikkoa, jatketaan taas ensi sunnuntaina. Vai pitäisikö palata aiheeseen jo aikaisemmin, keskiviikkona? 

Black Horse & Style

Tervehdys sinulle!

Tämä blogi kertoo mustasta tammasta enemmän ja vähemmän ehkä tyylistä. Tai sitten tyylikkäästä mustasta tammasta. Tai sitten mustan tamman tyylikkäästä elämästä. 😘

Ratsastus ja hevoset ovat intohimoni olleet siitä saakka, kun 30 vuotta sitten istuin hevosen selkään ensimmäisen kerran. 10-vuotiaasta olen ollut hevosen kanssa joka päivä, muutamaa päivää lukuunottamatta. Joskus olin kipeänä tai joskus oli koeviikko, joskus asuin jopa toisessa kaupungissa, joten viikossa oli muutaman päivä ilman hevosta. Pisimmät tauot elämässä ilman hevosta kesti muutamia kuukausia, puolikin vuotta. Toki hevosia elämääni on mahtunut määrällisesti useita niin kotona, vieraissa kuin ulkomailla, mutta aina sellainen "silmäterähevonen" on ollut vierellä kulkemassa. Puoli vuotta aktiivista suruaikaa kesti ensimmäisen hevoseni kuoleman jälkeen, kunnes eräs Valkoinen Hevonen asteli elämääni auttamaan surutyössä. Hänen jälkeensä sinnittelin melkein vuoden päivät ilman hevosta, kunnes en enää kestänyt. Menin ja hain eräänä lauantaina itselleni mustan tamman. Sillä tiellä ollaan.

Mitä asioita blogissani kerron ja miksi?

Kiinnostaako sinua hevosen koulutus? Se on hyvä, varsinkin, jos ratsastat lainkaan tai varsinkin itsenäisesti. On nimittäin hyvä tiedostaa, että varsinkin nuori tai vain asiasta kokematon hevonen oppii jokaisesta ratsastuskerrasta - jotain. Ratsastajana haluat joko vaikuttaa hevoseen mahdollisimman vähän tai opettaa kerralla mahdollisimman paljon. Oppimistilanteeseen vaikuttaa tekniikan lisäksi olosuhteet, tilannetaju ja tunnetilat. On siis paljon asioita, joita ottaa huomioon, kun hevosen kanssa ratsastelee. Siinä ratsastelun lomassa moni asia saattaa onnistua  joko vahingossa tai ahkeran työn tuloksena - ja samaisesta syystä myös epäonnistua. Minulta on kysytty kuinka olen saannut hevoselleni niin hyvän laukan ja olisiko vinkkejä jakaa muillekin. En tiedä, voi olla, mutta sen voin varmuudella sanoa, että kikka kolmosta tai oikotietä sinne onnelaan ei ole. Että kyllä se on ihan pitkän kaavan kautta.

Jatkossa

Keskityn jatkossa kertomaan tässä omat kokemukseni hevoseni kouluttamisesta. Hevosen oppiminen tapahtuu suunnilleen samalla tavalla kaikilla. Hevoset ovat silti yksilöitä eikä edes rotu tai tausta niputa hevosta tietynlaiseksi. On kuitenkin asioita, joita kannattaa ottaa huomioon, mutta erityisesti haluan/yritän puhua laadukkaan koulutuksen puolesta, oli kyseessä minkälainen, ikäinen, taustainen tai rotuinen hevonen tahansa. En ole ammattilainen - en edes joka päivä tasoiseni saati hyvä ratsastaja - en kilparatsastaja enkä mitään muutakaan. Olen tavallinen ratsastaja, mutta ratsastan tavoitteellisesti joka päivä. Kerron siitä huolimatta/sen takia omat kokemukseni, siitä on sinulle hyötyä tai sitten ei. Toivon kuitenkin kertovani ehkä muutamia seikkoja, joista voisi olla iloa. En kerro kokemuksia ratsuhevosen kouluttamisesta varsasta ratsuksi, vaan pureudun juoksijoiksi jo treenattujen hevosten uudelleen koulutukseen ratsuhevoseksi. Jos siis omistat lämminverisen ravihevosen tai ratsastat sellaisella säännöllisesti, sinua saattaa kiinnostaa meidänkin taival. Käyn läpi onnistumisia, muutamia yleisiä vinkkejä ja ongelmakohtia. Ja ihan kunnon mokiakin. Havainnot tästä tarjoaa oma ranskalais-amerikkalainen, neljällä jalalla seisten jossain 170 korkeudella maailmaa ja puskia tarkkaileva musta kuningattareni.

Jos yhtään aihepiiri kiinnostaa, tervetuloa. Tämä TBHS-blogi tällä aihepiirillä päivittyy kerran viikossa, seuraavassa postauksessa mietin tarkemmin remontointia. Siihen saakka, auf Wiedersehen!